…..elämästäni tähän asti…..


Telkkarissa kysyttiin ihan vasta yhdeltä ihmiseltä ”kadutko elämässäisi mitään ja pyyhkisitkö siitä jotain pois jos se olisi mahdollista”.
En edes kuullut mitä kaveri vastasi sillä pääni jo kelasi omaa elettyä elämää ja sen käänteitä.
Kysymys olisi ollut tuollaisessa suorassa lähetyksessä minullekin hyvin osuva, mielenkiintoinen sekä hyvin henkilökohtainen, varsinkin kun peilaan sitä tähän minun tämänhetkiseen elämääni.
Minkälainen ihminen nyt olisin jos nuoruuteni olisi ollut helpompaa ja myöhemmin olisin elänyt elämäni toisin? 
Siitä olen suhteellisen varma että en olisi ainakaan tällainen kuin nyt.
Käsitykseni mukaan oma eletty elämä on ollut minulle se tärkein ”koulutus” mitä olen saanut koskaan käydä. 
Se on muokannut minua ihmisenä ja saanut minussa aikaan ne kaikki ominaisuudet ja opit missä tänä päivänä tunnen olevani vahva. Nuoruuden aikainen elämä on opettanut minut ajattelemaan ja muutenkin pohtimaan asioita…ehkä joskus jopa liikaakin.  Joskus olen ollut liian varovainen ja päästänyt jonkun elämäni tilaisuuden läpi ja jota sitten myöhemmin olen katunut katkerasti.  Eikä ole pitkäkään aika edellisestä tuollaisesta jutusta.
Elämä on opettanut minua ihan alkuajoilta asti kun olen asioita alkanut ymmärtää että en todellakaan ole syntynyt onnellisten tähtien alla.  Mikään, mitä olen elämässäni saavuttanut, ei todellakaan ole tullut minulle ilmaiseksi.

Enpä ole 
koskaan ollut myöskään pelien onnettarien suosiossa.  Esimerkiksi ainoan arpajaisvoiton olen saanut joskus 1960- luvun alkuajoilla kylämme maatalousnaisten ompeluseuran arpajaisissa, joka sekin oli tyttöjen villalapaset ja joita en itse koskaan kehdannut käyttää. Annoinkin ne sisarelleni Tuulalle.
Syntymänikin on tapahtunut hieman surullisten tähtien alla erittäin kylmänä pakkaspäivänä tammikuussa 1949.  Isäni oli kuollut edellisenä elokuun iltapäivänä verensyöksyyn sota-aikana saamiinsa komplikaatioihin luodista joka lopulta sairastutti isän keuhkot.

No, Jonkinmoista isän mallia kuitenkin elämääni lopulta sain niin minä,- kuten isoveljenikin kun Äiti meni uudelleen naimisiin.
Lapsuuteni oli ajoittain onnellinen…kai, tai no ainakin se oli työntäyteinen! 
Jo lapsena ja ihan jokaiselle päivälle meillä oli työtehtäviä jotka piti suorittaa ennen kuin päivä oli täysi. Jos niitä sitten ei tehnyt aamuisin,  niin se tietoisuus 
että ne työtehtävät on tehtävä sitten illalla pilasi koko sen päivän leikit  ja joskus niitä tehdessä meni ihan yölle asti.
 

Nuo jokapäiväiset tehtävät yleensä olivat niitä jokapäiväisiä polttopuiden pilkkomisia, sisälle kantamisia, saunan lämmittämisiä, hevostallin paskan luomisia, kanojen ja sikojen ruokkimisia sekä kananmunien keruuta ja putsaamisia.
Varsinkin ne kananmunien keräämiset ja putsaamiset oli todella meidän ristinä myös aamuisin ennen kouluun lähtöä, ja niitä oli aina ärsyttävän paljon! Tuolloinhan meillä oli ihan sadoittain kanoja joista suurin osa muni, se vei yleensä hemmetin paljon aikaa. Kanojen ruokkimiset hoidimme myös aamuin ja illoin.

Varsinkin ”sesonkiajan” työt kuten kevään potun istutukset, kesän heinänteot ja syksyn potunnostot olivat todella ärsyttäviä kun silloin ei juurikaan ehtinyt lähteä leikkimään kylän muiden poikien kanssa.
 
Auta armias jos kesken töiden joskus erehtyi menemään niihin leikkeihin, se tiesi varmaa tukkapöllyä sun muita rangaistuksia ja tietenkin sitä päiväurakkaamme jatkettiin sitten vaikka yöllä.

Kun ikää karttui niin että olin 11-12- vuotias, minut ja vanhempi velipoikani laitettiin pöllimetsään kesäisin kun oli koulusta lomaa. Alussahan se oli minulle mieluisaa kun tunsin että minutkin nyt luetaan ”miesten kastiin”.  Vähitellen ne sielläkin asetetut päiväurakat lopulta sammuttivat tuonkin innon kun siinä hommassa tahtoi väsyä niin paljon. 
Kotiin ei ollut tulemista ennen kuin oli parkannut vähintään 40- pölliä. Se oli vähimmäismäärä josta pidettiin kiinni.

Olihan siinä joskus kovaakin punnertamista kun ne Marjavaaran kuuset olivat niin pirun pitkiä ja paksuja. Usein siinä oli oikeasti- ja hyvin usein itku puserossa kun muut jo istuskelivat nuotiopaikalla odottelemassa minun urakan täyttymistä niin että päästäisiin lähtemään kotiin kun minä olin punnertamassa ja parkkaamassa niitä hiton paksuparkkisia männyn tyvipöllejä.

Siitä meidän tulipaikalta jouduttiin kävelemään vielä veneellemme noin 3- kilometriä. Vesimatkaa vielä moottoriveneellä kotiin oli noin 5- kilometriä ennen kuin oltiin perillä.

Joskushan me innostuttiin parkkaamaan niitä pöllejä ihan kilpaillen kuka eniten päivässä parkkaa. Muistan että yhtenäkin päivänä parkkasin jopa 120 pölliä. Huomioon kannattaa ottaa että olin silloin 12- vuotias! 
Ne tosin oli niitä helpompia jängällä kasvavia kuusipöllejä ja liukkaan nilan aikana keskikesällä.  Silloin taas tuntui että pöllin parkkaaminen oli mielihommaa ja jopa tykkäsin siitä niinä hetkinä oikeasti!
 
Kun pääsin- tai lopetin kansakoulun, ne puutavarasavotat muuttuivat ihan jokapäiväisiksi. Olin etupäässä hevosmiehenä ja myöskin "hakkurina" tiettömien taipaleiden takana Vasakairassa sekä omilla metsäpalstoilla ja asuttiin viikot metsäkämpissä.

  "Poju ja mie"



Tuskinpa kenenkään tarvitsee nyt ihmetellä miksi tällä hetkellä on tukiranka ja muut nivelet tässä kunnossa.


Tuollaista se elämä lapsena Uimaniemessä oli useammassakin perheessä….ainakin silloin uskoin niin.
Ei silloin saatu- tai tai edes osattu kaivatakaan äidin tai isän syliä tai vielä vähemmän haleja.

Kun sitten itse aikanaan perustin oman perheen…..yhden niistä, minulle oli selvää että ainakin itse toimin toisin.  Se olikin helppoa kun ensimäinen lapsi oli tyttö. Häntä oli helppo halia ja pitää hyvänä. Se yhteys kuitenkin katkesi kun avioliitto purkaantui ja muutin pois kokonaan ruotsista ja tyttö jäi äidille.
Toisessa avioliitossa saimme kaksi poikaa. Ensi alkuun tietenkin oli paljon helpompaa heille näyttää kaikin tavoin että he ovat minulle tärkeitä ja sylini tuli heillekin tutuksi….ainakin aluksi.
Mutta kun pojat varttuivat, alkoi sylittely ja halailu olla vaikeampaa vaikka  mieleni sitä silti halusi.
Ehkä tuo opittu käytännön isänmalli omina lapsuusaikoina kotoa kuitenkin siihen vaikutti niin että pojat pikemminkin pitää karaista ja opettaa ottamaan oma elämänsä vastaan miehen lailla.  Siinä ei silloin ollut enää aikaa eikä sijaa hellyydelle ja sylittelyille. 
Joskushan tietenkin esimerkiksi pään silitykset kehuineen olivat paikallaan kun pojat onnistuvat jossain. 
Sen varan kuitenkin pidin että meidän perheessä selkäsaunat ja muut ruumiilliset kuritukset olivat ehdottomasti kiellettyä, enkä koskaan itse ole harrastanut sellaista.  Niistä selkäsaunoista sain ihan kyllikseni itse omassa lapsuudessani. 


Niin että kadunko ja muuttaisinko mitään entisessä elämässäni?  Kaikesta tästä huolimatta en!
Tuo kaikki on kasvattanut minusta tällaisen joka nyt olen. Se on antanut minulle malttia ja kärsivällisyyttä päästä omiin tavoitteisiin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....