.....koulukiusaamisista.....

Tuossa kun töllöstä olen katsellut noita nuorten artistien ja nuorten julkkiksien monia haastatteluja niin olen pannut merkille että melkein kaikki he kertovat olleensa nuoruudessaan koulukiusattuja. 
En tiedä ovatko ihmiset muuttumassa tunnottomaksi ja Empaatiokyvyttömiksi idiooteiksi, vai onko tuosta "koulukiusaamis-ilmiöstä" tulossa ihan trendi jolla nämä julkkikset hakevat irtopisteitä kertomalla olleensa koulukiusattuja.
Toisaalta, jokainenhan tahollaan voi puhua mitä sylki suuhun tuo kun ei tarvitse todistella noita väittämiä todeksi.
Itse otan noihin kuitenkin ehdottoman neutraalin- ja kaikkia väittämiä ”syleilevän” kannan kun tiedän että tuollaista koulukiusaamista todellakin voi tapahtua. Sitä voi tapahtua varsinkin sellaisille nuorille ”taiteilijasieluille” ja lahjakkaille sekä hieman keskitasoa älykkäimmille oppilaille.  ”Massasta” kun ei saa poiketa noissa kouluyhteisöissä.

Omana kansakouluaikoinani en todellakaan ylpeile olleeni mitenkään erilainen nuori verrattuna muihin koulutovereihini. No, osasin toki jo tuolloin piirtää ehkä hiukan paremmin ehkä kuin monet, mutta en silloin vielä soittanut haitariakaan. Silti ihan ekaluokallta lähtien minua yritettiin kiusata joidenkin oppilaiden taholta.
Minä kuitenkin annoin "potut pottuina" ja minut tunnettiin jo silloin kovanyrkkisenä kaverina. Enkä epäröinyt tippaakaan vaikka kaveri oli minua esimerkiksi kahta päätä pidempi. Silloin en sietänyt itseeni kohdistuvaa pilkkaa  tippaakaan varsinkaan silloin pienempänä. Olinhan käytännössä ”sota- puoliorpo”, kun sotainvalidi isäni kuoli 5 kuukautta ennen syntymääni.  Toki myöhemmin äitini avioitui uudelleen ja minulla oli isäpuoli, mutta ei se ollut sama asia. Aina olin tietoinen että minun isäni lepää Unarin hautausmaalla.
En tiedä johtuiko tämä "ärhäkkyyteni" juuri tuosta asiasta.
En ollut ehtinyt olla kuin pari kuukautta koulussa kun eräällä välitunnilla isot pojat jotka olivat jo ”yläluokalla”, keksivät ihmeellisen köysileikin.  Kaksi riuskinta ja isointa poikaa muodosti pitkällä köydellä sellaisen pitkänmallisen kehän johon mahtui sisään useampikin. Homman juju oli siinä kuinka päästä sieltä pois. Jotkut onnistuivat tulemaan sieltä jopa helposti vaikka ”köyden haltijat” tekivät kaikkensa sen estääkseen. He kiskoivat minkä kerkesivät, nostivat ja laskivat köyttä sen mukaan mitä pois pyrkivä yritti.  Tosin nämä pois päässeet olivat kyllä jo hiukan vanhempia.  Pienemmät sen sijaan tuhersivat itkuja kun ne köysimiehet eivät antaneet armoa vaikka tiesivät sen riepottelun olevan joskus kivuliasta
.
Itse taas uskoin tuosta kehästä selviytyväni...ja helposti mielessäni kehittämän idean avulla. Niinpä menin rohkeasti voitonvarmana siihen kehään ja ihan yksin. No mutta eipäs se niinvain onnistunutkaan! Minua riepoteltiin  todella säälimättä ja rajusti ja ne ideani osoittautuivat köykäisiksi.

Kainaloni olivat kovilla ja niihin koski ihan vietävästi. Yritin rajusti hypätäkin sen köyden ylitse mutta pojat oivalsivat aikeeni ja vain toinen jalka meni yli. Arvatkaapa mihin sen jälkeen koski ja lujaa! Pojat vielä osasivat tehostaa tuota tuskaa sopivasti. Huusin ja karjuin pojille että nyt riittää, mutta kun oltiin vauhtiin päästy niin homma vain tuntui kiihtyvän ja lentelin kuin räsymatto sen kehän sisällä.
En pystynyt enää pidättelemään itkua ja ikään kuin siitä häpeissäni raivostuin toden teolla ja hyökkäsin sen toisen suuremman köyden heiluttajan päälle. Kaksi kertaa ehdin osua nyrkeilläni tarkasti sitä kaveria ensin nenään ja sitten suun seudulle. Sittenpä Leopoikaa vietiinkin ja lujaa! Silmissäni vilisi taivasta ja metsää.
Lopuksi  havahduin olevani lumikinoksessa pää alaspäin mutta muuten liike oli pysähtynyt.

Selvittyäni siitä, huomasin  että ryhmä isompia tyttöjä hurrasivat minulle kun toinen niistä korsoista alahuuli turvoksissa tunki lunta nenäreikiin tyrehdyttääkseen verenvuotoa samalla todeten: ”P****leen Huuko minkä teit s*****na, vaikka tämä oli leikkiä.”
Myöhemmin huomasin että nämä molemmat köysipojat kunnioittivat minua ja jättivät minut rauhaan. En tosin vieläkään- enkä koskaan päässyt heidän ”konnankoukkurinkiinsä”. 
Muutamia kertoja jälkeenpäinkin jouduin todistamaan käytännössä että ne minun nyrkit ovat tarvittaessa tehokkaat ja osasin niitä käyttää. Mehän isoveljeni Taiston kanssa harjoiteltiin melkein päivittäin kotonamme nyrkkeilyä. Olin oppinut ”ottelemaan” juuri isompiani vastaa.

Kerran oltiin serkkuni Heikin kanssa siinä koulun ”veistosalissa” harjoittelemassa nojapuilla Heikin keksimiä ja minulle opettamia siistejä temppuja. Siihen kohta tuli nimeltä mainitsematon, minua kolme vuotta vanhempi ja kerran luokallensa jäänyt kaveri ja tuuppasi minut telineeltä pois ja sanoi: ”nyt minun vuoro”.
Itse olin silloin kolmannella luokalla alakoulussa ja kaveri jo yläkoulun vitosella.
Enhän minä sitä tietenkään niellyt ja tuuppasin hänet vuorostani siitä pois.  Silloin kaveri tuumas että: ”Nyt tuli Huukolle turpaan”- ja alkoi todella toteuttaa tuota uhkaustaan. Minä olin kuitenkin paljon ketterämpi. Väistelin helposti ja annoin iskun iskusta takaisin ja ne osuivat aina.
Sitten hämmennyin toden teolla kun tällä kaverilla pääsi itku. Se on ollut aina minun heikko kohtani kun tappelukaveri alkaa itkeä. Yritin olla myötätuntoinen ja ”hyvitellä” koko juttua. Ei tullut voittajan oloa sillä kertaa ja joskus jopa inhosin itseäni.

Hiukan varttuneempana koulussa ihan tarkoituksella koetin vältellä joutumasta tappeluun ja saatoin jopa kävellä tilanteesta pois. Minun kiusausyritykset kuitenkin loppuivat.

Ekaluokalla. Olen tokarivissä äärimmäisenä oikealla. (Vesikampaus)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....