....ihmeellinen koirani "Roi"....


Kerrompa teille nyt minun tunnollisesta ja karvaisesta metsästyskaveristani.
Saatuani aikoinaan omakotitalon valmiiksi 1987 ja asetuttuamme siihen asumaan hankin kauan haaveissani olleen metsästyskoiran. Hain sen ”Kuivilan kennelistä” joka silloin vielä oli Sodankylässä.
Täällähän tiedetään että jos mielii haukkuvaa lintukoiraa, sen silloin pitää olla joko ”Suomen pystykorva” tai ”Pohjan pystykorva”….niin tai ”Seipälän sekarotuinen”- joka noista haukkuvista on paras täälläpäin.
Itse otin silloin tuon Suomen pystykorvan.  Valitsin pentueesta juuri sen yksilön joka välittömästi ja rohkeasti tuli minun luokseni eikä millään halunnut lähteä siitä mihinkään.
Kotona rakensin sille iltatöinäni lämpimän ja ikkunallisen kopin meidän isossa kylpyhuoneessa, jonka se otti omaksensa jo rakennusvaiheessa. Usein se kävi siinä nukkumassa päiväunet ja myös yöunet ennen kuin vein kopin edes ulos.
Ulkona  laitoin takapihalle  kahden männyn väliin juoksunarun ja vein kopin siihen viereen. 
Roi viihtyikin paremmin ulkona kuin sisällä ja varsinkin talvella kun sillä oli tuuhea turkki.
Kun koira oli jo reilun vuoden vanha, rakensin sille ison häkin takapihalle. Se se tuntui olevan Roin unelmien täyttymys kun sillä nyt oli oma reviiri mitä oli helppo hallita.
Huomasin pian koirassa  sellaisen piirteen että se tahtoi mielellään vartioida ja pitää ”laumastansa” huolta.
Se ei ollut varsinaisesti vihainen kenellekään ja oli vieraillekin erittäin ystävällinen tiettyyn rajaan saakka. Mutta jos se koki että joku on meistä vaarassa, se oli välittömästi tutkimassa tilannetta. Jos totesi että vaara on todellinen, se varoitteli ensin näyttämällä hampaita ja silloin tilanne yleensä aina raukesi toisen osapuolen perääntymiseen. Yleensä toiset koirat aiheuttivat tällaisia ”hälyytyksiä” Roissa.

Kuljimme koiran kanssa paljon alun ”metsästyskoulutuksessa” Ounasvaaran synkissä kuusikoissa jossa oli paljon riistaa ja varsinkin pyitä. Alkukesällä ne maalinnut siellä myös pesivät ja pian Roi oppikin niiden tavat ja kujeet,  etenkin kun se vainusi helposti linnun  jo maahan. 
Minusta tuntuikin että se ihan luontaisesti heti jo alussa ymmärsi mistä on kysymys.  Kun emolintu yleensä nousi häirittynä pesältään, koira pysähtyi ja kuunteli hyvin tarkasti. Kun oksa kahahti ja kuului ”räpsähdys” koira tiesi että nyt lintu nousi puuhun ja eiku etsimään. Joka kerta se sen myös löysi ja alkoi nätti haukku.
Myöhemmin kun emollinnulla sitten jo oli poikaset maassa, se alkoi yleensä näyttelemään erittäin vaivaista lintua. Kun koira oli jo melkein metrin päässä, se saikin äkkiä taas ilmaa siipien alle lentääkseen taas vain noin kymmenisen metriä ja oli entistä raajarikkoisemman näköinen ja koira meni aina halpaan.  Mutta se oli juuri sitä koulutusta mitä koira tarvitsikin.

Kotona Roi tykkäsi kovasti leikkiä ja pelmuta naapurien- ja meidän poikien kanssa. Ainut vika siinä hommassa vain oli että koiralla oli erityisen terävät ja suorastaan naskalimaiset kulmahampaat ensimmäisinä vuosina.  Olin jo aikeissa viilata niitä hieman tylsemmiksi kun pojilla aina oli verisiä naarmuja käsissään.

Siinä reitillämme kun menimme Roin kanssa Ounasvaaralle ”koulutuslenkille,” oli välillä talo jonka takapihalla oli myös koirahäkki. Häkissä oli äärimmäisen vihainen shäfer-koira joka uhkasi joka kerta minua kun kävelimme ohi  sitä yleistä polkua.  Panin merkille että Roikin sitä hieman pelkäsi, mutta kun se oli häkissä, emme muuttaneet jo tutuksi tullutta reittiä.

Kerran taas kun oli jo syksyä ja hieman luntakin, olimme menossa sitä tuttua polkua Ounasvaaralle, näin jo kaukaa että kyseinen shäferi oli tällä kertaa irti siellä metsikössä. Ajattelin että muutammekin reittiä tällä kertaa, mutta se koirapiru huomasikin meidät.
Se lähti suu hankona  laukkaamaan meitä kohti valkeat hampaat välkkyen. Päästin Roin talutushihnastaan irti jotta edes se pääsisi pakoon ja valmistauduin polvet tutisten itse ottamaan tuon koiran vastaan.
Vielä mitä, Roipa ei lähtenytkään pakoon vaan jäi viereeni odottamaan ja juuri kun shäfer hyppäsi minua kohti, Roi hyppäsi shäferin kurkkuun kiinni ja ravisteli samalla raivoisasti. Shäferin hyökkäys pysähtyi siihen ja minä säikähdin valtavasti kun huomasin että aiemmin niin puhdas koirani oli yltä päältä veressä ja sitä verta lensi kaarella muuallekin.
 
Tuli kummallisen hiljaista, olin aivan shokissa  ja huomasin kummastuksekseni että se suurempi koira istahti ja näin että sen suusta  tuli verta  ja sen kaulasta sitä ihan pulpahteli  sykähdyksittäin.  Kohta shäferi  jo laittoi makuulle  ja  kun koiran omistaja parahiksi ehti paikalle, koira puhalsi viimeisen henkäyksensä.
 
Minä olin sillä välin jo ehtinyt laittaa Roin uudelleen hihnaansa. Roi  katseli hämmentyneenä ja ikään kuin kysyvästi minua suoraan silmiin mutta en siihen pystynyt reagoimaan ja varsinkaan kehumaan sitä kun tämä shäferin omistaja jo karjui minulle että: ”millä sinä sitä pistit”.
Näytin hänelle tyhjät kämmeneni ja sanoin että: ”minä en tehnyt mitään mutta minun koira nähtävästi puolusti minua”- ja olin ihan äimän käkenä.
Tutkittiin sitten yhdessä sitä hänen koiraa ja huomasimme että siinä kaulan tyvessä oli noin kolmen sentin pituinen ammottava reikä juuri kaulasuonen kohdalla josta roikkui saman pituinen ”palkeenkieli”karvaista nahkaa.
Mies aikoi viedä koiran tutkittavaksi eläinlääkärille.  Minä annoin hänelle kaikki yhteystietoni jos tulee tarvetta olla minuun yhteydessä.
Palasimme koirani kanssa suoralta kädeltä takaisin kotiin suihkuun ja pesimme veret pois.

Jos olin minä ihmeissäni, niin sitä oli myös Roikin. Sinä iltana eivät leikit maistuneet ja se halusi heti häkiinsä kun turkki oli kuivunut ja saman tien koppiin. Vasta parin päivän jälkeen se alkoi olla entisensä. 

Eikä tullut mitään yhteyden ottoja.

LOISTAVA  LINTU/VARTIOKOIRA

Meidän yhteiset metsästysretkemme olivat kaikenkaikkiaan antoisia.  Roista tuli hyvä lintukoira ja useinkaan emme palanneet reissusta reppu tyhjänä.
 Jopa jäniksiä se joskus sai karkoitettua melkein syliini ja ne oli helppo poimia reppuun.  Se kyllä ajoi jänistä mutta jänis ei koskaan tehnyt paluulenkkiä sen edessä niin kuin ajokoirien kanssa. Kun se yleensä lähti jäniksen perään, oli sama alkaa keittelemään kahvia, sillä niillä reissuilla se viipyi ennen kuin palasi.
Vanhempana se ei enää viitsinytkään ajaa jäniksiä, mitä nyt vähän niitä säikäytteli
.
Roi oli myös erittäin luotettava vartija. Jos sen laitoin siihen tehtävään niin siihen kohteeseen  ei ollut kenelläkään menemistä ennen kuin minä itse sen tehtävästä  vapautin.
Oltiin muutaman kerran noilla metsäreissuillamme yötä omatekoisilla oksista kasaamillani laavuilla rakotulien ääressä. Silloin se hädin tuskin jouti edes nukkumaan, vaikka en sitä vaatinut vartioimaan.
Kerran taas laitoimme yhdessä nukkumaan tuollaiseen laavuun Lentovaarassa.  Keskellä yötä heräsin siihen että koira ”puksautteli” vaimeasti.  Kun avasin silmät niin huomasin että se istui vieressäni korvat ja katse terhakkaasti suunnattuna sinne pimeään kuusikorpeen ja sen niskakarvat olivat pystyssä.
 
Samalla nousin minäkin tupakalle ja yritin kuunnella kuuluuko sieltä mitään. En kuitenkaan kuullut ja vähitellen koirakin lopetti sen puksauttelunsa ja tuli viereeni nukkumaan.
Aamulla sitten kimpsut ja kampsut kerättyäni,  lähdimme menemään sinne suuntaan minne koira yöllä katseli.  Noin parinsadan metrin päässä siitä laavustamme huomasin nuorehkossa männyssä yli kahden metrin korkeudella tuoreita karhun raapimisjälkiä. Hiukan tuo kyllä kyllä "kylmäsi"!

Kerran teimme vaimoni kanssa pitkään suunnittelemamme metsästys/marjastusreissun Autioniemeen. Tiesin että siellä on sekä lintuja että puolukoita. Sovimme ensin "asentopaikan" missä keittelemme kahvit ja jossa sitten viimeistään nähdään reissujemme jälkeen.

Lähdimme koiran kanssa ensin metsälle. Teimme kuitenkin melkein tyhjän reissun sillä kertaa kun emme saaneet kuin jäniksen, mutta nähtiin kuitenkin paljon puolukoita.  Niinpä palasin takaisin tulipaikallemme ja jätin repun ja haulikon siihen ajatuksenani lähteä marjastamaan.
Käskin Roin niitä jäädä kamppeitani vartioimaan ja mielelläänhän se näytti siihen jäävänkin makoilemaan.
Ohitin oman ämpärini kanssa jonkun matkan päästä vaimoni ja hän kertoi että hänen ämpärinsä on kohta täynnä. Varmisti vielä että olin ottanut muovipusseja reppuun johon voisi tyhjentää oman ämpärinsä.  Sanoin että siellä niitä on.
 
Jonkun ajan kuluttua kuulen huutoa ja tupinaa sieltä tulipaikaltamme. Huudan sinnepäin että: ”mikä siellä on hätänä”. ”Tuo koirapiru ei päästä lähellekään tulipaikkaa…ei vaikka mitä tekisi”- kuului vastaus.
Ei siinä auttanut muu kuin mennä koira vapauttamaan tehtävästään ja sen jälkeen vaimo sai uudelleenkin käydä tyhjentämässä ämpärinsä.
Sinänsähän tuo juttu oli minusta hiukan kummallista koska kotona  Roi oli vaimon kanssa ihan ylimpiä ystäviä ja se viihtyi paljon vaimoni  jalkopäässä kun hän sitä vielä koko ajan virkkaillessaan varpailla rapsutteli.
 
Mutta päättelin että kun koira oli kerran laitettu tehtäväänsä,  oli se siinä ehdoton ja tunnollinen. -Tosin vaimo kertoi että samalla kun koira näytti hampaita, sen häntä heilui ystävällisesti, mutta askeltakaan reppua ja haulikkoa kohti hän ei voinut ottaa kun se alkoi silloin päälle vielä murista.

Semmonen koira. 
Roi, isäntä talossaan

Kyseisellä marjastusreissulla jniksenkäpälä "työn alla"

Tässä keskustellaan "pelisäännöistä" tällä reissulla

Kainaloista Roin sai nauramaan ääneensä






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....