....johonkin raja....

Petteri Nauvolta ja Sirkku Karhulasta (kiitos yhteydenotoistanne!) -olisivat niin kovin kiinnostuneita noihin kahteen eroon päätyneistä avioliitoistani ja niiden erojen käänteistä, koska heillä myös kuulostaa olevan vaikeuksia omissa avioliitoissaan.

Ei millään pahalla, mutta valitettavasti siihen kohtaa näissä muisteluissani vedän rajan. Asia nimittäin koskee myös muitakin minulle läheisiä ihmisiä kuin nämä 'Exät'. En missään nimessä halua asettaa heitä kiusalliseen asemaan…..edes nimiä muuttamalla niin kuten Sirkku ehdotti. Tätä blogia nimittäin lukee aika paljon minun tuttuja, kuten myös 'Exieni' tuttuja, joten en viitsi sen kummemmin alkaa tahallaan sohimaan muurahaispesää.
Kaikesta huolimatta  nämä ”Exät” kuitenkin ovat minulle edelleenkin rakkaita ystäviä. Me valitsimme aikanaan yhteisen polkumme, joka jossain vaiheessa haarautui kahdeksi poluksi ja sovussa tehtiin omat valintamme.

Sen sijaan, helpompaa minulla olisi muistella noita nuoruuden rakastumisia ja romansseja mutta en näe siinäkään mitään järkevää syytä miksi minun pitäisi nekin räväyttää kaikkien luettavaksi. Jos ne romanssit silloin oli täynnä onnellisuutta, niin vastaavasti niihin kuului myös dramatiikkaa ja jopa surua suorastaan.
Sen verran kuitenkin voin paljastaa että menin ensirakkauteni kanssa tuohon ensimmäiseen avioliittooni.

Olenhan noiden avioerojeni jälkeen asunut pari kertaa myös Avoliitossakin.  Toinen näistä avoliitosta kesti melkein kolme vuotta. Sekin oli onnellista- ja jopa seikkailuntäyteistä aikaa. Se kaatui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa kun alitajuisesti me kummatkaan emme olleet sitoutuneet tuohon ”liittoomme”.


Nyt kun olen viimeisimmän eroni jälkeen taas poikamies, en ole mitenkään hötkyillyt uuteen suhteeseen. Kun olen kierrellyt paljon tuon hanurini kanssa eri tilaisuuksissa viihdyttämässä ihmisiä- ja laulatanhan myös joka tiistai ihmisiä tuolla Lähteentien pirtillä,  olen huomannut että ikäistäni ’vapaata potentiaalia’ uuteen suhteeseen olisi moniakin. Olen vain tullut ehkä hieman pelkuriksi sattuneesta syystä. En halua enää mennä ”soitellen sotaan” vaan haluan katsoa kumppanin joka olisi juuri samanhenkinen kuin minä. Olen myös sellainen ’taiteilijasielu’ että kaipailen ajoittain myös omaa tilaa. En itse ole ripustautuva, enkä tahdo että kumppaninikaan olisi sellaista ripustautuvaa sorttia.
Se, kun tiedän että minusta- ja ’voinnistani’ tänä päivänä, on oikeasti kiinnostunut ihminen, josta itsekin tunnen samoin, saa minun sydämeni sykkimään. Ehkäpä minä nyt näiden ’jaahkailujeni’ keskellä vihdoin näen valoa oikeastikin siellä putken päässä….kuka tietää.  ;)
Vaikka ehkä löytäisimmekin sen ’jonkun’ kanssa  yhteisen kumppanuuden, niin eletyn elämämme viisastuttamana tuskin enää välttämättä haluaisimmekaan silti muuttaa yhteisen katon alle. Tuskin meillä myöskään olisi hinkua alttarille virallistuttamaan suhdettamme.  No ajan kanssa tietenkin nuokin asiat mahdollisesti nivoutuu ja muokkautuu juuri meille sopivaksi.
Mielestäni riittää kun meillä molemmilla on hyvä olla toistemme kanssa ja arvostamme ja kunnioitamme toisiamme. Rehellisyys suhteessa on kaiken A ja O.
Olen huomannut että nainen jonka kanssa ei tarvitse itsekään olla tuppisuuna, on minulle kaikkein mieluisin kumppaniehdokas. Parisuhteessa keskinäinen puhuminen toisilleen on kultaa jota arvostan kovasti.

Omin kätösin rakennettu

Kotikylän miehet Sunnuntai-aamun raatihetkellä 60-luvulla







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....ne pirun hammaslääkärireissut....

....Renne....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....