....Isä, Pappa, Ukki, Vaari....

Siirrytäänpäs taas ihan toisenlaiseen tekstiin. Mietin tätä pitkään kehtaisinko tätä tänne laittaa kun minulla on tunne että tästä saattaisi jotkut vaikkapa loukkaantua. Toivottavasti eivät!
Tässä elämässähän tahtoo aina olla niin että kun jollekin kumarrat, niin tahomattomasti silloin jollekin saatat pyllistää ja sitä en oikeasti tahdo. Pyydän nöyrästi anteeksi jos joku kokee tämän niin!

      Tänään 11.5.17,- kuten muinakin päivinä minä olen noita kaikkia……tai minun ainakin periaatteessa pitäisi olla.
Ensi viikonloppuna on äitienpäivä ja tiedän että minun ’Entisiäni’ muistetaan silloin sekä puhelimella ja kortein. Itsekin olen niin tehnyt tähän saakka. En vain tiedä kuinka tänä vuonna, kun en tiedä ”lämmittääkö” ne enää ketään kun vastauksia niihin en juurikaan saa….
Tunnustan että itsekin olen laiska soittelemaan ja ottamaan yhteyttä sukulaisiini ja jopa omiin lapsiini.  Se ei todellakaan tarkoita sitä etteivätkö he olisi minun ajatuksissa. Lapseni ja lastenlapseni ovat tärkeintä mitä minun maailmassani ja elämässäni enää on. Sitä vain en tiedä olenko minä enää lapsilleni yhtä tärkeä  kuin he ovat minulle. He ovat jopa minuakin laiskempia ottamaan minuun yhteyttä.
Aika usein kyllä olen tuolla Skypellä yrittänyt soitella esim. Tyttärelleni tuonne Espanjaan missä he tällä hetkellä miehensä kanssa asuvat. Huomaan kyllä niistä login ’kuittauksista’ että soitot ovat menneet perille, mutta hän ei vain ole jostain syystä joutanut niihin vastaamaan. Tulee yleensä vastausviesti että hän soittaa myöhemmin.  Niin ei ole vaan tapahtunut vielä. Kun ajattelen tuota asiaa niin vatsassa jotenkin kouraisee kun tiedän että se meidän vähäinenkin isäyhteys on kadonnut- tai ainakin ehkä katoamassa.
Nuoremman poikani kanssa taas olemme säännöllisesti puhelinyhteydessä sinne Tampereelle missä hän asuu kun minä itse soitan. Joskus kyllä käy niinkin että soittelen turhaan kun hän ei jostain syystä voi vastata ja ymmärrän sen hyvin. Siinä tapauksessa hän kyllä aina soittaa ns ’vastauspuhelun’.
Toisin on vanhemman pojan kanssa joka asuu täällä Rovaniemellä. Kun minulla on ollut esimerkiksi asiaa ja olen hänelle soittanut, ei siellä yleensä vastata kuin harvoin. Viimeksi oli kuitenkin syynä se, että hänen puhelinnumeronsa oli vaihtunut. Sain sen tietää vasta kun hän soitti minulle ja tarvitsi jotain minulta.
No, siinäpä se juju piileekin. Minulle soitetaan aina silloin kun Minun apua jotenkin tarvitaan.

Kun taas olisin halunnut jutella Exän kanssa kuulumisista esimerkiksi, tai kun minulla olisi hänelle jotain muutakin asiaa, ei hän yleensä niihin puheluihini vastaa kuin todella harvoin. Ne asiat yritän sitten toimittaa tekstiviesteillä kun hän ei tee edes vastapuhelua vaikka puhelutietoni hänen puhelimeen jäävät.
 Kun erottiin, niin luvattiin toisillemme että erotaan ystävinä ja autetaan toisiamme yleensä siinä missä pystytään toisiamme auttamaan. Niin on tapahtunutkin….ainakin osittain.  Olisin joskus tarvinnut hieman esimerkiksi jotain pientä siivousapua niin kuin hän on minulle luvannut silloin kun minulla esimerkiksi on taas ”kipukausi” meneillään enkä itse pysty, mutta kun hän ei vastaa edes puheluihini, on sitä mahdotonta saada ja tekstiviestillä minä en mielelläni noista asioista sovi.
Onneksi sentään vuoden alusta aloittamani dieetti/kuntokuuri on alkanut purra, niin pystyn jo aikalailla itsekin täällä siivoilemaan ja touhuamaan paljon muutakin että hoidossa on.

Lapsenlapset


Espanjassa asuvalla tyttärelläni on kaksi suloista tyttöä aikaisemmista avoliitoista jotka asuvat molemmat  isiensä luona Ruotsissa.
Heistä vanhemman kanssa olen ollut jonkinlaisissa yhteyksissä Facebookin kautta. Hänkin on jo nuori aikuinen ihminen ja puhuu pelkästään ruotsia minun kanssani koska englantiakaan minä en osaa. Hän on kaunis kuin enkeli ja äärimmäisen kiltin oloinen.
Nuorempi tyttäreni tyttö on vähintäänkin yhtä kaunis ja juuri teini-ikäisyyden kynnyksellä.  Hänen kanssaan taas en ole koskaan kommunikoinut.
Tulen aina hieman surulliseksi kun ajattelen että en ole päivääkään voinut olla heidän kanssaan kanssakäymisissä.  Näin se elämä meitä heittelee.
Vanhemman pojan poikalapsikin on avoeron vuoksi muuttanut jo nelivuotiaana Raumalle.
Hänen kanssa sain kyllä olla paljonkin kanssakäymisissä silloin kun he vielä asuivat Rovaniemellä.  Meillä molemmilla oli hyvä ja mukava olla yhdessä. Kyllä me touhuttiinkin paljon.
Pojan sitten muutettua Raumalle, on meidän henkilökohtainen tapaamisemme ollut poikamme ja hänen eksänsä välisten tapaamisoikeuksien armoilla. Jos- ja kun hän aina joskus tulee käymään Rovaniemellä, en minä juurikaan häntä näe kun silloin kun haen hänet junalta ja vien Mummolaan jossa poikanikin asustaa.  Sitten taas vien hänet junalle kun säädetty tapaamisaika päättyy. 
Olen ollut huomaavinani että minua  ei oikein silloin kaivatakkaan siellä mummolassa jakamaan pojan huomiota. Pakko se on ymmärtää kun ne tapaamisajat ovat aina niin lyhkäsiä. En voi oikein tyrkyttääkään itseäni sinne kylään kun en tiedä olenko tervetullut.  Viime kerralla pojan lyhyellä visiitillä taas jo huomasin että se pikkunen 7- vuotias on alkanut jo hieman vieraantua minusta….papastaan. Sen huomiointi vei kahtena yönä minun unet  anhittomiin ja teki kovin surulliseksi.

Nuoremmalla pojallani siellä Tampereella taas on suloinen ja virkeä viisivuotias tyttö.  Vaikka hänkin on ns. avoerolapsi, heidän tapaamiset toimii kuin junan vessa. Pojallani ja hänen exällään näet on yhteishuoltajuus. He kaiken lisäksi pystyvät helposti sopimaan asioista niin kuin aikuiset ainakin.
Poikani ja tyttö käyvät aina silloin tällöin myös täällä Rovaniemellä.
Tänä keväänä he tekivät poikkeuksellisesti lyhyen viikonlopun pikavisiitin täällä Rovaniemellä.
Hain heidät junalta ja annoin pojalle autoni lainaan siksi aikaa että saavat tehdä niitä reissujaan sieltä mummolasta käsin.  Olivat sentään minunkin luona yhden kokonaisen päivän.
Viime kesänä olin Tampereella heidän luona kolme päivää ja yötä.

Kieltämättä tunnen itseni usein yksinäiseksi täällä kotonani…..ja joskus jopa hyljätyksikin kun annan itseni ’härskisti’ vaipua itsesääliin.
En tiedä….en kai ole itsekään ollut isänä kovin kaksinen näille lapsilleni. Haluaisin kuitenkin sanoa puolustuksekseni että olen ollut olosuhteiden uhri siinä asiassa.  Kuitenkin kaikesta huolimatta, sitä isänrakkautta olen tuntenut kipeästi kaikkia lapsiani kohtaan.
Pakko myöskin todeta että itsellänikään ei ole lapsuudesta saakka ollut kovin kaksista isänmallia,-jos ollenkaan. Isäpuoleni ei koskaan pitänyt sellaisia ”hempeysasioita” tärkeänä, vaan kuri ja työnteko oli se joka tekee poikalapsesta miehen. Sen vuoksi varmaankaan itsekään en ole kyennyt,- enkä ole osannut näyttää omillekaan lapsilleni kuinka tärkeitä ja rakkaita he ovat- ja ovat aina olleet minulle. Olisin oikeasti kävellyt vaikka helvetin tuleen heidän puolestaan.
Tänä päivänä kun tuota ikää jo alkaa olla ja ilmeisesti aivotkin sen myötä pehmenee, pystyisin sanomaan nuo ”hempeät asiat” heille kai jo ihan kasvotustenkin. Omana lapsuusaikana nuo sanat ’rakastan’- ja yleensäkin rakkausasiat olivat tabu.
Muistan joskus kun silloin nuorena  yksinkertaisesti vain tunsin hellyyden kipeyttä ja kaipasin syliä, alkoi vedet tulla silmiini. Silloin hakeuduin aina johonkin yksinäiseen paikkaan ja annoin itkun tulla vuolaasti.
Kerran sellainen tapahtui meidän uudessa pirtissämme kun siellä ei ollut ketään…..tai ainakin niin silloin uskoin.
Siinä pirtinpöydän penkillä makasin ja itkeskelin hiljaa kun huomasin yks’kaks, että viereeni olikin tullut Mummo joka oli juuri silloin käymässä meillä ja  kysyi:  ”Mikä sinulla Leo  on?”
Minun oli keksimällä keksittävä jokin hätävale. Edellisenä päivänä rantaan mennessäni olin polkaissut vahingossa jalkapohjani pieneen ruosteiseen naulaan. Tosiasiassa se ei enää ollut kovinkaan kipeä,  mutta se nirhauma kuitenkin vielä siinä näkyi punertavana ja koko jalkaterässä oli paineen tuntua.  Minun oli helppo sanoa että se on tosi kipeänä.
 Kuinka hyvältä se tuntuikaan kun mummo istui siihen viereeni, lohdutti  ja silitti tukkaani ja sanoi:
”Ootappa ko mummo tekkee sulle siihen vetolaastarin niin kyllä se helpottaa ja paranee”.
Mummo otti pöytäveitsen sekä pikkulautasen,   meni ulos siihen meidän pihakuusemme  alle ja näytti raaputtavan veitsellä sen kuusen parkkia. 
Kun hän tuli takaisin, hänellä oli vielä mukanaan mäntysoopasaippuaa palanen. Lautasella näytti olevan  kuusen pihkaa.
Hän haki vielä kaapista kirnuvoita pienen nokareen, jota oli kirnuttu meillä edellisenä päivänä. Laittoi siihen lautaselle ja raaputti nyt sitä saippuaa sen pihkan ja saippuan päälle. Sitten hän otti sen koko nökäreen hyppysiinsä ja alkoi muokata.  Kun se oli ihan purukumimaista mössöä, hän haki palan voipaperia ja levitti kyseisen mössön siihen. Painoi sitten koko hoidon juuri se pihkapuoli ihoa vasten siihen naulan reiän päälle ja sitoi sen hyvin lakanakankaasta revityllä suikaleella. Käski pitää siinä ainakin yön yli ja vielä seuraavankin päivän.
Kaikki tämä mummon touhuaminen johtui alunperin minun hellyydenkipeydestä. Minusta tuntuikin todella hyvältä kun mummo paijasi ja helli sillä tavalla minua! Koskaan aikaisemmin en ollut tuntenut sellaista hellyyttä itseeni kohdistuvaksi.
Seuraavana päivänä kun sitä jo kovasti kuumottavaa sidettä poistettiin, niin sen pihkan mukana tuli paljon kellertävää haisevaa mätää jossa oli ruostetta seassa. Siinä oikeastikin oli meneillään jonkinlainen tulehdus.  Se paineentunne jalassa helpotti samoin tein ja siitä pienestäkään kivusta ei enää ollut tietoakaan.

☺ ❤

Nuoruuden muistikuva eräästä tilanteesta Lentovaarassa
"Viitsitkö poistua"

Muistikuva eräästä aamuisesta yllätyksestä "Siljässäpalossa" ennen töiden alkua.
"Aamuyllätys"

Erään 'istunnon' tulos "Porosaaren" laidassa kymmenisen vuotta sitten
"Kotikylä porosaarelta käsin"

Ystäväni Penan ja Sinikan mökkiranta veneeltä päin.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....