…..Nuotanvetoa ja kepposia……


 Kuuskymmentäluvulla meillä Uimaniemessä oli  5 nuottakuntaa.  Se on paljon kun peilaa sitä kylän silloisenkiin  asukasmäärään. 
Nuotanveto oli varsin kiivasta kesäisin. Piti oikein perustaa ”Apajia” jotta kaikki kalastushalukkaat nuottakunnat mahtuivat vetämään nuottaa kylän ”jakokunnan” vesille, koska juuri jakokunnan vesillä oli parhaat ja muikkurikkaimmat paikat josta sai muikkuja.  Apajien nimet olivat:”Uimaranta+Salmi”,  ”Ryyättäjä+Takakaavi, ”Tapatsainen”, Lenkohonganniemi”, ”Hauvanperä+maantieapaja” ja ”Pensas”.
Yleensä ennen  muikunpyyntikauden alkua pidettiin jakokunnan kokous missä sovittiin ’pelisäännöt’ ja arvottiin Apajat nuottakuntien kesken.  Apajia sitten koluttiin vuoropäivinä myötäpäivään kukin nuottakunta kerrallaan ja homma ’skulasi’ juuri niin kuin oli sovittukin.  Koskaan nuottakuntien kesken ei tullut sen kummempia….ainakaan pahoja riitoja.  Mitä nyt joskus saattoi pieniä ’rajaloukkauksia’ sattua jotka usein selitettiin menevän ”rauman” (virrankäynnin)-piikkiin.  Varsinkin silloin se ’Raumanpiru’ tahtoi väen väkisin ängetä juuri sinne naapurin puolelle nuotan perää, kun naapuri apajallaan sai hyvin muikkua.
Nuotanveto oli yleensä nuoren poikasen,- niin kuin minä, mielestä äärimmäisen tylsää ja pitkäveteistä varsinkin köyden kelaus-aikoina.  Toisin oli silloin kun ’veneen perämieheksi’ sattui Jaakko.  Jaska oli armoitettu ja hiukan jopa kuuluisakin Satusetä ja tarinan kertoja.
Silloin kun Jaska tarvitsi veneeseensä ’airollista’, olin taatusti valmis kuin partiopoika kuuntelemaan niitä ihmeellisiä sattumuksia ja seikkailuja mitä Jaskan elämän aikana oli sattunut.  Kun osasin vielä sopivasti ’ruokkia’ sitä tarinan iskentää niin aikahan kului loistavasti ja usein se ’kelausaika’ meni jopa liiankin nopeasti.
Sehän oli niin kuin romaania olisi lukenut.  Se, että uskoinko niitä juttuja, on ihan sivuseikka, enkä edes vaivautunut  niiden juttujen todenperäisyyttä edes miettimään.
Kaikenlaisia sattumuksia tietenkin myös tuolla nuotanvedossa sattui. Haluan nyt muistella yhden hauskan sellaisen.

Olin eräänä päivänä ”Mänty Einon” airollisena ”ryyättäjällä”, joka tiedettiin hankalana sen vuoksi että järven pohja siellä oli  kovaa ”järvimalmista”.  Kun ankkurina käytettävällä ”Upella” sai sen kerroksen lävistettyä, mentiinkin jo saveen.  Aika useasti se Uppi imaisi itsensä siihen saveen niin lujasti että oli myöhemmin kelauspaikkaa  siirrettäessä suoranaisia vaikeuksia saada se irroitetuksi sieltä pohjasta.
Eino oli tullut tunnetuksi erittäin väkevän tupakan (”Sikaro”) armottomana ketjupolttajana.  Aina, kun hän sammutti edellisen, istutti hän samalla jo uuden ”sikaron” holkkiin ja sauhuttelu jatkuin aina katkeamatta.  Minä kuitenkin tykkäsi siitä Sikaron savun hajusta joka muistutti Jymyn ja Sikarin risteytetyltä versiolta.

Tuli sitten meidän aika omalla vuorollamme siiryä hieman keskemmälle ’nostinpaikkaa’.  Yritin irroittaa uppea, mutta sehän ei  jänähtänytkään, eli kävi taas niin kuin nuottaa 'heittäessämme' arvelinkin, kun näin miten Eino oikein junttas upen siihen tarkoituksella, eikä uskonut minun varoituksiani. ”Kyllä sen saa siittä ylös, muutenhan se saattaa irrota ko on näin kova Raumaki”- sanoi Eino.
No, kun en saanut uppea irti, tuli Eino sieltä veneen perältä ja tuumas: ”Sole kkyllä he***tti tosi että son nuin tiukassa”,- ja alkoi itse sitä irroittamaan.
Hän ’viurautteli’ ja viurautteli, yritti taas nostaa ja viurautteli ja punnersi entistä kovemmin, eikä uppi edes yrittänyt nousta.
”Kylläsie pe***le vielä nouset”- sanoi hän ja alkoi kääriä Upen köyttä ranteen- ja kyynärpään ympäri.  Ajattelin silloin että nyt on julmat voimat kysymyksessä.
Hän sai köyden mieleiselleen mallille, veti sen veneen laitaa vasten ja sanoi mulle että: ”Ala nyt keikuttamhan venettä niin mie samalla vejän”…..ja sikaro savusi.
Tein työtä käskettyä ja keikutin.  Eino puhisi ja ähkyi naama sinipunaisena ja silmät jo pullisteli päästä.
Yht’ äkkiä köysi josta Eino piti kiinni, katkesi paukahtaen ja näin sivusilmällä kun jotain isoa lensi kaarella ohitseni savuvana perässä ja arvelin että se oli Eino joka pää edellä sukelsi veneen toiselle puolelle venettä.  Kohta näin siinä vedessä enää vain Einon kumisaappaan pohjat siististi vierekkäin vajoamassa kohti järven pohjaa.
Meni  aika pitkään ennen kuin aloin asian ymmärtää ja tartuin siihen köyteen. Se tuntui raskaalta kun aloin lappamaan sitä takaisin veneeseen. Kohta jo aloin erottaa hänen molemmat kätensä jotka puristivat köyttä niin kuin hengen hädässä…..totta kai puristi kun mies ei osannut edes uida!  Käsien jälkeen aloin eroittaa lätsän, sitten Einon hätääntyneet silmät suurina tuijottaen minua…pelastajaansa holkki tiukasti hampaissaan, jossa oli puoliksi palanut Sikaro. 
Pinnalle päästyään Eino veti ahnaasti hampaittensa välistä raitista ilmaa sisäänsä, mutta holkki pysyi edelleen tiukasti hänen hampaissa.
No, Eino pääsi veneeseen. Kaikista suurin huoli hänellä oli ensin  että melkein täysi Sikaroaski kastui märäksi ja päästeli ärräpäitä. Seuraavaksi hän vasta kopeloi esiin taskukellonsa ja koputteli sitä.
Kyseisen upen saimme lopultakin irroitetuksi toisen venekunnan saapuessa hätiin. Kyllähän sitten kyseisestä apajastakin saatiin parit keittokalat ja mentiin nostimen jälkeen rantaan niitä keittelemään ja samalla Einon vaatteet saivat kuivua.
Loppupäivän Eino oli ”rantusti puhuteltava” ja kuin perseelle ammuttu karhu kun hänellä ei ollut ”sikarojaan”.


Omaan nilkkaan



Kuten tuossa jo sanoin, nuotanveto meistä nuoremmista jotka jouduimme usein olemaan mukana, ei ollut aina hauskaa varsinkaan jos emme saaneet saalista.
Kerran taas olimme koko pitkän sunnuntaipäivän ihan aamu-viidestä asti vedelleet tyhjiä apajia, eikä isäpekka ottanut kuuleviin korviinsa meidän toivomuksia antaa periksi.  Oli jo pitkälti iltapäivän puolella kun hän viimein hellitti ja veneet kiinnitettiin rinnakkain moottoriveneen hinausta varten.
Isäpekalla oli tapana aina 'tähystää' hinauksessa nuottakasan päällä istuen ”muikunpistoja” ja muikkuparvia. Aina kun sellainen satuttiin näkemään ja oltiin 'kotiapajalla', kulkue pysäytettiin ja parvi kierrettiin nuotalla, ja taas alkoi uudet kelaukset yms.  Yleensä se kannatti ja usein saatiinkin kymmeniä- ja jopa joskus satojakin kiloja muikkuja.
Oltiin jo aika väsyneitä kun hinaus ”kotisatamaa” kohti viimein alkoi.  Mieleenipä tuli taas ”pirut” kun siinä mentiin.
Keräsin veneen pohjalta pikkukiviä kourallisen.  Kun isäpuoleni silmä vältti, heitin kourallisen niitä korkeassa kaaressa hiukan sivuun siitä suunnasta minne hän katsoi.
Hän käänsi parahiksi katseensa juuri siihen suuntaan kun kivet tavoittivat veden pinnan.
”Ramahti”!- hän karjaisi ja käski pysäyttää moottorin ja irrotti sen samalla hinauksesta. Käski sitten venekunnat valmistautumaan nuotan heittoa varten.
”Ei ne mitään muikkuja olleet”!-koitin hänelle huutaa hädissäni.
”Mie mikhän sokia vielä ole”- karjaisi hän minulle vastaan määrätietoisena.
Silloin oli pakko tunnustaa että se olin minä joka heitin kourallisen pikku kiviä sinne veteen.

No, en vieläkään tiedä eikö hän minua uskonut, vai ihan piruillakseen hän määräsi meidän heittämään vielä yhden apajan joka oli täysin tyhjä.
Sunnunta oli jo kääntynyt iltaan ja hämärsi kun viimein lähdettiin kotirantaan ja mieleni oli musta tietty.


Tätä selkää sitä tuli katseltua melkoisen useasti poikasena....ja ne tarinat!....
"Ryyättäjällä" muuten.....


Meidän venekunnan satama


Jakokunnan kalasatama


Miehet odottelevat käristettäviä muikkuja saapuvaksi


Jaska vuorollaan tähystää muikkuparvia




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....