...haitaristin nimettömän menetys....


Noilla soittokeikoilla joissa olen ollut, usein ihmettelevät sitä että minulla puuttuu oikeasta kädestä nimetön sormi…tai reilusti puolet siitä.
Joudun aina selvittämään tämän saman tarinan missä se meni poikki ja miten.  Ajattelinpa laittaa siitä selvityksen jopa tännekin.  ;)

Olin 8-vuotias ja olin juuri saanut pari päivää sitten joululahjaksi aivan uudet poikasten kokoiset ja aivan oikeat nahkaiset työkintaat niin kuin miehilläkin oli siihen aikaan.  Myös veljeni Taisto sai samanlaiset.
Malttamattomana odottelimme tapaninpäivää että pääsisimme kintaita kokeilemaan käytännössä, kun joulupyhänä kotona eivät päästäneet meitä sinne puuliiteriin, koska se pyhäpäivä piti ”pyhittää”. Silloin ei muuten saanut edes kylästelläkään vaan piti pysyä tiiviisti seinien sisäpuolella.
Äiti oli myös kutonut niihin kintaisiin juuri sopivat villalapaset.  Kyllä pidinkin kintaita kädessäni koko joulupyhän, hyvä että maltoin ottaa ne pois silloin kun aloin syömään.

Tulihan vihdoin myös se tapaninpäivä ja heti herättyämme painuimme liiteriin ja ’rantteelle’ sahailemaan  pölkkyjä samalla latoen niitä pinoon liiterin sisälle.  Koko päivä siinä touhussa meni kun saimme edellisen hevoskuormallisen sahattua pölkyiksi eikä se tällä kertaa tuntunut yhtään vastenmieliseltä.
Iltapäiväruuan syötyämme lähdimme niitä pölkkyjä vuorostaan halkomaan.  Se käyttikin meiltä mukavasti ja joutuisasti niin kauan kun löysimme helpommin halkeavia pölkkyjä.  Hoksattiin että sellaisia pölkkyjä oli paljon niissä aikaisemmissa vanhemmissa pinoissa.  Nousin niitä sieltä keräilemään ja tiputtamaan saataville kun Taisto jäi sillä aikaa halkomaan.  Yht’äkkiä lähdin tippumaan pää edellä sieltä pinon päältä ja otin tukea siitä Taiston aluspölkyllä olleesta pölkystä.  Pahaksi onneksi Taisto oli juuri samaan aikaan lyömässä kirveellänsä siihen pölkkyyn.  Tunsin ensin kolahduksen päässäni kun  kirves vei mennessään karvalakkini ja kauhukseni syrjäsilmällä huomasin että kirveen terä osui uuteen oikean käden kintaaseeni jääden vieläpä pölkkyyn kiinni. 
Yritin kiskaista koko kintaskäden siitä pois mutta eihän se onnistunut kun kirves oli jo pölkyssä kiinni.  Sitten tajusin vetää koko käden pois siitä kintaasta jotta saisin vapauttaa sen kirveen alta.  Taisto oli jo siinä vaiheessa ulkona seisten kalpeana ja itku silmässä.
Kun otin käteni kintaasta, lensin perseelleni kun näin että nimettömästäni puuttui puolet ja  valkea luupiikki törrötti sen tilalla.  Huomasin vielä että myös keskisormestani puuttui viistosti melkoinen pala mutta kummastakaan ei tullut tippaakaan verta!
Sitten vasta tajusin että se ei ollut käynyt ollenkaan kipeää.  Johtui kai myös siitä että kirves oli juuri teroitettu ja oli ”partakoneen terävä”.  Muun muassa karvalakkini ’läpän’ kärjestäkin puuttui melkoinen pala. Kaikista eniten harmissani ja murheissani olin uudesta kintaasta ja tuhersin sen vuoksi hieman jopa itkua.
Verta ei tullut vieläkään enkä myöskään tuntenut mitään kipua kun olin jo sisällä.  Kukaan ei uskaltanut edes alkaa sitomaan sitä kättä kunnes isä-Pekka muisti että Rantalan Alpo oli ollut Armeijan aikaan lääkintämiehenä.  Hänet haettiin siitä hätiin ja hän toi tullessaan myös lakanakangasta josta leikattiin sidetarpeita ”pakettia” varten.
Alpo sitoi haavat ammattitaidolla ja myös loppukangas käärittiin siihen koska Alpo arveli että haavat alkavat vuotaa ehkä kovastikin myöhemmin.
Joku oli jo tilannut ”Roikolan” taksin Syväjärveltä ja menin sinne Popedan takapenkille istumaan Alpon  kanssa ja Pekka istui etupenkille.
Arvelin taksia ajavalle Onnille että haava saattaa varmasti vuotaa siihen auton maton päälle.  Onni sanoi vaan: ”Eihän sille voi mitään ko tuommonen vahinko on sattunu”. Koetin pitää kättäni koko ajan sen kumisen maton päällä kun näin että verta alkoi jo hiljalleen tippua siitä käteni kääreestä jossa oli vielä ädin villainen huivi päällimmäisenä varmistamassa.
Perillä Sodankylän sairaalassa katsoin sinne jalkatilaan ja huomasin että matolla oli maksoitunutta verta runsaasti.
Kun menimme siitä pääovesta sisään huomasin että hoitaja oli vastassa ja se hoitaja oli meidän kylästä! (Mattilan Kaija).  Pääsin kaikkien odotusaulassa silloin olevien edelle ja suoraan siihen toimenpidehuoneeseen johon tuli silloinen kunnanlääkäri Leskinen.  Hän purki sen ”paketin” käteni ympäriltä ja kysyi heti onko ’jäännössormi’ mukana.  Alpo sanoi että se jäi sinne liiteriin.
Siinä vaiheessa jo siihen käteeni sattui aikalailla.  Aikansa tutkittuaan Leskinen pyysi Kaijalta piikin jossa oli jotain nestettä. Siinä vaiheessa pelkäsi jo aika paljon, olinhan aina ollut ”piikkikammoinen”. Aikansa piikiteltyään niitä sormia huomasin että kaikki kivut vähitellen lähti niistä.  Ne menivät ihan tunnottomiksi juuri niin kuin silloin kun haaveri sattui.
Leskinen otti  siitä ”tarjottimelta” peltisaksien kaltaiset pihdit ja alkoi katkomaan sitä luupiikkiä.  Lopuksi hän ikäänkuin viilalla ’höyläsi’ sen luun kauttaaltaan ja haavan putsattuaan hän ompeli koko sormen ’tuppeensa’.
Minulle oli kyllä laitettu jonkinlainen liina ikään kuin näköesteeksi, mutta minua kiinnosti se touhu niin paljon että koko ajan kurkin mitä siinä tapahtuu.  Aina välillä Kaija nosti sitä liinaa korkeammalle mutta minullahan oli toinen käsi vapaana.

Keskisormeen Leskinen ei koskenut vaan sanoi että hän uskoo sen kasvavan entiselleen koska siinä ei ole edes luu vaurioitunut.
Lopuksi kun kaikki oli ohitse ja käsi sidottukin, sanoi Leskinen että:  ”Enpä ole ennen nähnytkään noin reipasta ja pelotonta lapsipotilasta joka ei päästänyt ääntäkään koko aikana”.  En kyllä tosiasiassa viitsinyt ja kehdannut sanoa että oikeasti olin silti kauhusta ja pelosta sekaisin koko operaation ajan. Kipeää sen operaation aikana ei kuitenkaan käynyt koska käsi oli hyvin puuduksissa.  Kivut tulivat sitten omassa sängyssä aamuyöstä mutta kun otin Leskisen antamia tabletteja yhden, kipu vähitellen lakkasi ja unikin minut armahti.  

Seuraavana päivänä Äiti lämmitti uunin leivontaa varten ja toi liiteristä sen jo hieman kellertävän sormenpätkän sinne uuniin palamaan. Kummallista oli että kun se siellä paloi niin minulla se tuntui sormessani  kovana kuumotuksena sillä hetkellä.  Silloin minusta vielä tuntui että haitarinsoittajan urasta minun ei kannata edes haaveilla enää.  Toisin kuitenkin kävi.  Tänään pystyn soittamaan jopa ”säkkijärven polkan” jos niin tahdon. –tosin tänään pitää ottaa jo ”ikäpointsit” huomioon.  ;)


Sillä  'toipumisviikolla' Tuli Keskitalon Benjamikin (Rojupenko) meillä käymään ja katsoi sitä kintasta joka oli keskeltä viistosti halki.
-"Kyllähän tämän pystyy vielä hyvin korjaamhan"- sanoi hän ja vei sen mennessään "Lietelään" missä sillä kertaa asusteli ja korjasi ihmisten nahkakenkiä....etupäässä hiihtokenkiä. 

Parin päivän päästä 'Penkko'- joka muuten erehdyttävästi muistutti Aku Korhosta,- palautti tuon kintaan joka oli todella siististi korjattu 'pikilangalla' molemmilta puolin ja äiti kutoi jo uutta oikean käden lapasta siihen kintaaseen.  Se piristi minun mielialaa niin paljon että en enää paljon viihtynyt "sairasängyssä".

Vasta jälkikäteen tuli kauhukuvana mieleen se että kirveen terä kolhaisi minun päätäni mennessään ja vei myös karvalakkini mennessään siihen pölkylle. Sen jälkeen minun karvalakissani oli toinen korvaläppä lyhempänä muutaman vuoden.


"Savusauna"

"Mökkisauna/lemmenpesä"

"Ukinmökki"

"Papan kaveri"

"Eino ja Aini"






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....