...pyhäinpäivänä...

Tuossa juuri kun laitoin parvekkeelleni Pitkäkestoisen kynttilän palamaan Taistoveljen muistolle, minuun iski  taas kova ikävä.
Tästä ei ole kuin pari vuotta kun Taisto päätti maallisen vaelluksensa tuolla Lapin keskussairaalassa.  Muistan sen päivän tapahtumat vielä elävästi kaikkien silloin tuntemieni tunteiden kautta joista en tässä ala avautumaan.
Ulkopuolinen varmaan sai meistä sellaisen kuvan että me emme oikein olleet ”sokeriystäviä”.  Voin kuitenkin kertoa tässä ja nyt että me olemme aina ”eläneet elämämme toistemme kautta”. Minulle on aina ollut tärkeää tietää miten velipojan elämä menee ja samaa voin sanoa myös Taiston ajatelleen.
Viimeisinä aikoina olimme paljon kanssakäymisissä ja varsinkin minä olin huolissani Taiston viimeaikaisesta voinnista kun aloin huomata että hän vähitellen ja vääjäämättä  hiipuu pois.  Aloin myös nähdä kuinka hän alkoi väsyä elämäänsä ja sen viimeaikaiseen ”tarjontaan” hänelle.
Tuntui että hän ei halunnut hetkeksikään jäädä asuntoonsa  omien ajatustensa pariin ja kaikki mahdolliset vapaa-aikansa hän käytti ’kylästelyyn’ joko minun-  tai jonkun muun luona.
Hän oli taistellut ulos kahdesta eri syövästä voitokkaasti ja ne taistelut lopulta jättivät Taiston kehoon asioita joihin Taistolla olisi pitänyt vielä olla voimia vastustaa niiden vääjäämätöntä kehonsa vahingollista ’koluamista’.
Uskon että Taisto vaan ei enää nähnytkään edessäpäin mitään tavoittelemisen arvoista ja antoi näin noille kaikille komplikaatioille valtaa yhä enemmän ja enemmän.
Kun Taisto aina kävi täällä minun luona, me palasimme aina ja jatkuvasti nuoruuteemme ja muistelimme niitä välillä tingaten ja joskus jopa suututtiin toisillemme ihan helkkaristi kun usein  muistimme niitä  asioita omalla tavallamme. Naureskelimme myös paljon niille kommelluksillemme.

Tällainen” tinkaaminen”  oli ollut meidän tapa ihan lapsuudesta saakka.  Lapsena pidimme kuitenkin toistemme puolta totalitaarisesti. Me kun tavallaan oltiin isättömiä huolimatta siitä että meillä oli isäpuoli.  Biologinen isämme kuoli v -48 elokuussa  viisi kuukautta ennen minun syntymääni sodassa saamansa vamman  komplikaatioiden seurauksiin, minä synnyin tammikuussa -49.
Lapsena tuntui että meillä oli vain toisemme, varsinkin kun Taisto aina minulle muisteli isästämme  jonka hän sentään vielä muisti ihan fyysisesti.   Olihan hän itse syntynyt kolme vuotta minua aikaisemmin.
Meille tuli sitten isäpuoli mutta jokainen varmaan ymmärtää että varsinkin tuohon aikaan isäpuolen kasvatusmetodit eivät olleet aina kovinkaan ”validit” meille jotka olimme Äitimme aikaisemmasta elämästä syntyneet.
Taiston kanssa  viime aikoina olimme molemmat sitä mieltä että meillä ei silloin tärkeässä kehityksemme vaiheessa oikein  ollutkaan  sitä oikeaa isänkuvaa. 
Totesimme että olimme oman elämämme aikana myös itse toteuttaneet näin tuota oppimaamme ”isänkaavaa” juuri niin kuin olimme sen itsekin kokeneet ja Taistokin suri sitä että tässä elämämme vaiheessa  on  tuota ’peliä’ enää turhaa edes yrittää muuttaa, sillä se ”paistaisi läpi”.  Olin silloin samaa mieltä ja olen ikävä kyllä vieläkin.  Yht'äkkinen muutos että olisin kertaheitolla lapsilleni jokapäiväistä rakkautta vannova ja halaileva, silminnähden rakastava isä, saattaisi aiheuttaa hämmennystä jälkipolvilleni vaikka se onkin totta.  Kyllähän minä lapsiani rakastan oikeasti, mutta  saattaisin aiheuttaa kovasti kysymysmerkkejä heissä jos  yht’äkkiä muuttuisin tuollaiseksi.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissani kertonut noista asioista työlään  lapsuuteni ajoilta joten en viitsi niistä enää sen kummemmin tässä avautua.

Omistan tämän kirjoituksen näin Pyhänmiestenpäivänä  Isoveljelleni Taistolle  jota kaipaan vieläkin.  

Taisto

Mie itte


Äiti ja Isä


Veljekset

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....