....nyrkkeilyharrastus kaiken muun lisäksi....

Jo ennen joulua sain Erkka- nimiseltä kaverilta Orimattilasta toivomuksen että kirjoittaisin vähän siitä minun nyrkkeilyharrastuksestakin. Syytä kyseiseen toivomukseen en kyllä saanut mutta tässä se nyt  tulee:

Niin uskomattomalta kuin se  minun tutujeni mielestä ehkä kuulostaakin, noihin minun moniin harrastuksiini  kuten piirustuksen, musiikin, painin ja yleisurheilun  lisäksi juuri ennen murrosikääni innostuin  myös nyrkkeilyharrastuksesta,  vaikkakaan  sitä ei välttämättä edes minun räkäviisaristani noin äkkiä äkkiä katsoen  huomaa.  Ehkä sen syynä kai jollain tavalla pidän tätä sananlaskua joka on hieman uskonnollis-väritteinen  ja joka sopii niinkuin nakutettu  nyrkkeiljän huoneentauluun:
  -” On autuaampi antaa kuin ottaa.”  ;) Sen kuitenkin minun täytyy myöntää että nenäni  sisällä on kuin onkin  rustomöykky ja se aiheuttaa sen  että minun toinen sieraimeni on ikuisesti tukossa jos sitä ei leikata.


Armeija-aikoina Hiukkavaarassa jopa menestyinkin nyrkkeilyssä  kun voitin Prikaatin mestaruuden vieläpä hieman alipainoisena silloin keskisarjan 73- kiloisissa.  Lisäksi komppanian päällikkö myönsi  minulle juuri siitä tittelistä 2- viikon kuntoisuusloman ja edelleen passituksen erikoisjoukkokoulutukseen jota silloin kutsuttiin ”Tukijoukkueeksi.”
Meidän komppaniassamme oli yht'aikaa jopa kolme nyrkkeilijää minun lisäkseni.  En enää muista heidän kaikkien etunimiä,  mutta sukunimet muistan:  Nisula, Heikkinen ja  Someron Veikko,- jonka etunimen muistan juuri sen vuoksi kun olimme samassa joukkueessa ja asuttiin samassa tuvassakin.  Lisäksi Nisulan tuvassa asunut hyvä kaverini Matikaisen Timppakin tykkäsi olla niissä meidän sparrauksissa aina mukana ja jopa rohkeasti osallistui itsekin niihin ihan omasta mielenkiinnostaan lajia kohtaan.
Nykyisin hänet tunnetaan täällä suomessa arvostettuna jalkapalloerotuomarina. Me oltiin keskenämme Timpan kanssa  ns. ”henkiystäviä” ja pidettiin ahkerasti yhteyttä ’Sodan jälkeenkin’. )   J  En tosin tiedä onko noista hänen sparrauksista ollut mitään hyötyä niissä jalkapallomatseissa joissa hän on ollut tuomarina.

Jo silloin aika alokas-aikanamme edellisen ikäluokan alikersantti  Heikkinen tiedusteli oliko komppaniassamme nyrkkeilyn harrastajia. Siitä periaatteessa lähti sekin harrastus siellä käyntiin. 
En kuitenkaan ollut ihan noviisi niissä touhuissa koska olin jo monta vuotta harrastanut nyrkkeilyä isoveljeni kanssa kotosalla ja oli jopa ollut  Lapin Lukon nyrkkeilyvalmennuksessa  ammattikoulua Rovaniemellä käydessään.
Heikkinen oli silloin Oulun Pyrinnön nyrkkeilyjaoston kasvatti ja rupesi meitä myös valmentamaan ja kuljetti meitä siellä Oulun pyrinnön salilla.
Koko tämän meidän porukkamme nyrkkeilytyylit tulivat minulle hyvinkin tutuiksi ja tuntui jotenkin turvalliselta sen vuoksi sparrailla heidän kanssaan.
Kaiken muun harjoittelun lisäksi me vielä Veikon kanssa boxattiin harva se ilta siellä komppaniamme tykkihallissa.  Veikko oli suunnilleen yhtä pitkä kuin minä, mutta hän painoi 12- kiloa minua enemmän.  Hänen iskut olivat todella painavia ja kivuliaitakin silloin harvoin kun hän onnistui minuun osumaan.
Opin tavallaan ’lukemaan häntä’ siinä harjoitellessamme kuin avointa kirjaa ja saattoi olla että hän osui minuun kerran – tai pari kertaa aina harjoitusten aikana. Minun vastalyöntini sen sijaan menivät perille melkein poikkeuksetta aina.
Veikko panosti  aina siihen lyöntivoimaansa ja sen vuoksi minua hiukan hirvitti milloin se nukkumatti minut armahtaa ja se tavallaan terästi niitä minun vaistoja ja havaintoja niistä hänen ”ennakkomaneereista” ennen hänen varsinaisia iskujaan.
Monta kertaa näin että Veikkoa ärsytti ja harmitti kun minä ’napsin pisteitä’ helposti  häneltä niissä sessioissamme.
Kerran taas mentiin sinne tykkihalliin ja alettiin boxaamaan.  Ihmettelin kun melkein jokainen Veikon lyönti tuli perille mutta tehoja niissä lyönneissä ollut nimeksikään.  Viimein käskin Veikon ojentaa minulle kätensä. 
Hieman virnistellen hän ojensi ne ja epäilykseni vahvistui.  Hän oli vetänyt molemmat kätensä vain puoliväliin hanskoissaan!  Sillä kertaa loppui ne Veken osumat sinä iltana.  J  

Eräänä iltana oli Veikolla jostain syystä ’känkkäränkkäpäivä’ kun harjoiteltiin siellä tykkihallissa.
-”Miten noi sinun lyönnit ovat aina tuollaisia kummallisia lääpäisyjä, eikä niissä ole tehoja juuri ollenkaan”- hän sanoi.
-” Ota huomioon että ottelemme betonilattia allamme,” -vastasin hänelle.
-”Entäs sitten,”- sanoi Veikko ja kysyi: ”miksi  betonilattia kunnon lyöntejä estää?”
-”No, en halua että sinun kallosi halkeaa kun alat ottamaan lukua,”- sanoin.
-”Ja paskat!”- sanoi Veikko- ”seli seli seli, anna tulla vaan jos pystyt!”
-”Silloin mennään tuohon painonnostolavalle.”- sanoin.
Painnonnostolavalla oli lankkulattia missä oli vielä kumimatto. Siiryttiin siihen ja aloitettiin.
Napsiskelin edelleenkin niitä ’pisteitä’ vastaiskuina Veikon viuhuviin lyönteihin ja laitoin niihin enemmän tehoja kuin aikaisemmin.  Odottelin vain enemmän sitä Veikon tyypillisintä virhettä silloin kun hän käyttää voimalla oikean käden heilahduslyöntiä. Olin huomannut että hänen vasen kätensä aina silloin laskeutui leuan suojauksesta pois. 
Kun sitten vihdoin hänen ’maneereista’ luin sen kohta tulevan, olin valmiina vastaukseen. 
Niinkuin ennenkin, siinä kävi juuri niin kuin olin odottanut, väistin totutun täpärästi hänen viuhuvan ja täynnä voimaa olevan sivukoukun vasemmalla kädelläni ja lähetin oman vastaukseni joka osui juuri siihen  johon olin tarkoittanutkin, leuan kärkeen.
 
Veikon polvet antoivat periksi ja hän kaatui siihen kumimatolle kädet kummallisesti taivasta kohti ojennettuna ikään kuin hän olisi odottanut minun häntä halivan, siitä kuitenkaan ei ollut tällä kertaa kysymys.  J  
Onneksi Veikko siitä tokeni kun vesipulloni kylmällä vedellä kostutetulla pyyhkeellä pyyhin hänen niskaansa. Kaduin jo kaverini puolesta! Oli myös onni että tykkihallissa ei ollut silloin muita.
Tuon illan jälkeen meni todella pitkään ennen kuin sain Veikon tykkihallin harjoituksiin.  Lyöntien voimasta emme enää puhuneet kumpikaan mitään.

Muutettuani Ruotsiin ja avioiduttuani siellä, tutustuin sielläkin yhteen nyrkkeilijään  jonka  vaimona oli vaimoni nuoruuden aikainen ystävä Irene.  Hänen miehensä nimi oli  Bertil Zell- joka siihen aikaan oli Ruotsin huippuja nyrkkeilyssä jossakin 80- kilon sarjassa.
Oltuamme Bertilin ja Irenen luona kylässä, Bertil kerran kysyi minulta, olisinko halukas  sparraamaan hänen kanssaan kun hänellä kuulemma ei sillä hetkellä ollut kunnon sparraria.  Mutta minulla silloin oli niin monta rautaa tulessa että minun oli kieltäydyttävä, mutta sanoin kuitenkin harkitsevani asiaa.
Muutamaan vuotta myöhemmin kun tiemme silloisen vaimoni kanssa päätyi eroon, tunsin myös että nyt sparraus Bertilin kanssa alkoikin kiinnostaa.
Eikä mennyt kauaakaan kun löysin itseni Alingsåsin nyrkeilysalin kehässä Bertin Zell vastassa.  Tykkäsin kovasti siitä hommasta kuten myös Bertilkin. Opin paljon uusia niksejä ja tiettävästi Bertilkin minusta jotain hyötyi.  
Mikä parasta, vaikka mies oli Ruotsin mestari, tuntui hän ihan tavalliselta, mukavalta jannulta ja minusta tuntui että olisin ihan hyvin voinut hänet kohdata kehässä vaikkapa ihan tositilanteessa. Tosiasiassa kuitenkin hän oli minua hieman pidempi ja painavampi.

Siellä Alingsåsin salilla olisi muuten ollut mukavaa mutta ongelmia ja paskamaista oloa minulle aiheutti Bertilin kolme vuotta nuorempi veli.  Hän tuntui ihan sairaasti inhoavan Suomalaisia.  Tämän tästä  sain kuulla hänen suustaan olevani ”Finnjävel” ja jos katse voisi ihmisen tappaa niin olisin tälläkin hetkellä vainaa.
Mainitsin kerran tuosta asiasta Bertilille ja hän vain kuittasi: ”älä välitä niistä se lapsellisista jutuista. Anna sille turpiin jossakin kun olette kaksin.”
No, minä en kuitenkaan ole se joka yleensä aloittaa fyysisesti mitään tappeluja, mutta kerran tuo Bertilin kehoitus meinasi toteutua oikeasti.

Oli silloin lauantai-ilta ja olin yksin Alingsås-parkkenilla odottelemassa silloista treffikumppaniani. Siellä silloin esiintyi eräs sillä hetkellä nimekäs artisti ja olihan siellä toisella lavalla myös ”vanhaintanssit” jossa tykkäsin aina ajoittain myös käydä kun siellä tuli tanssittavaksi joskus jopa tangojakin ja olihan se myös paras ”iskupaikka” poikamiehille.  J

Parkenin sisäpuolella sitten huomasin että vastaani käveli iso miesjoukko josta erkani minua koti juurikin tämä Bertilin pikkuveli, eikä sen ilme todellakaan luvannut hyvää. Kaiken lisäksi poika näytti vielä olevan jonkin verran humalassa.
Päästyään kohdalleni, hän sylkäisi ison räkäklimpin kengilleni niin että osa roiskui myös housuillenikin.  Hän tehosti vielä tuota tunnetilaansa karjaisemalla kuuluvasti: ”Djävla Finnjävel, dra åt helvete ifån mina ögon!” (Saatanan suomenpiru, painu helvettiin silmistäni….jotenkin noin se on suomeksi.)
Tänä päivänä voin sen rehellisesti tunnustaa että silloin jos koska mieleni mustui perusteellisesti!  Ei ollut todellakaan kaukana se tilanne mihin Bertil minua kehoitti kahden kesken. Mutta kun vilkaisin ympärilleni niin huomasin että pojan karjaisu oli saanut aikaan, että kaikki katsoivat meihin päin ja järkeni lopulta voitti.
Sen sijaan meniin niin lähelle pojan naamaa kun voin, kuitenkin niin ettei mennyt ihan suutelutouhuiksi  ja sanoin hiljaa: ”Voit aloittaa”.
Kun mitään ei tapahtunut,  jatkoin: ”mennään vaikkapa tuonne aidan ulkopuolelle ja selvitetään välimme lopullisesti.”
Poika vilkaisi ympärilleen ja kun hän huomasi että ne hänen kaverinsakaan ei ollut tukemassa häntä ja olivat jo kaukana, hän mitään puhumatta lähti heidän peräänsä. Uskon että ne hänen kaverinsakaan eivät sen idiootin käyttäytymistä hyväksyneet, kuten eivät ne ympärillämme olevat ihmisetkään, jotka tuntuivat antavan myötätuntoisia ja anteeksipyytäviä katseita minulle.

Tuon tapauksen jälkeen hän jätti minut rauhaan, paitsi yhden kerran kun olimme erään tytön kanssa Talhyddanilla pelaamassa minigolfia niin hän sieltä pois lähtiessään irvisti minulle sormillaan vielä irvistystään lapsellisesti  tehostaen, ja me tytön kanssa repesimme makeasti nauramaan.  Oli olevinaan kovis kun oli peräti nyrkkeilijä mutta tuon tapauksen jälkeen hän itsekin näytti jopa häpeävän.


Viisi kovaa ja valmentaja


Jankka


Kommentit

Erkka sanoi…
Kiitos tästä päivityksestä vihdoinkin! Tämä kiinnosti sen vuoksi kun juuri tuo tuttavani Veikko puhui paljon tuosta harrastuksestanne armeijassa. Sain nyt tavallaan vahvistuksen siitä. Itsekin nuorena miehenä harrastin tuota ilman oikeaa valmentajaa. Poikien kans vain.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....ne pirun hammaslääkärireissut....

....Renne....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....