....paimenpoikina ja metsästäjinä....


Koulun kesälomien alettua saapui aina myös kyläämme Mäntylän taloon jokavuotinen minun ikäinen kesävieras Arto joka oli Raudanjoen poikia….arkisemmin sanoimme sitä kylää  ”Rauajoeksi”.
Hän oli Mäntylän sukulaisia mitä ilmeisimminkin.
Ystävystyimme Arton kanssa aikakin läheisiksi kavereiksi. Keksimme aina jotain tekemistä eikä meillä juurikaan ollut ns. ’kuollutta hetkeä’ siinä mielessä. Aina meillä oli jotain tekeillä.
Eräänä kesänä innostuimme kovasti jousiampumisesta.  Teimme niitä jousia kuusen oksista ja vuoleskelimme nuolet kyläsirkkeliltä löytämistämme sopivista rimoista ja niiden vuoleskelemisessa oltiin jopa hyviä.
Lähdimme niillä jousillamme jopa myös metsästelemään.  Löysimme aina joitakin metsäkanalintuja sieltä Uimavaarasta,- joita muuten silloin oli metsissä yleisestikin paljon.  Emme kuitenkaan päässeet ihan ampumaetäisyydelle niitä, koska tiedossamme oli, että  lintu ’pökertyisi’ meidän nuolistamme vasta kun olisimme niitä vähintään 20- metrin päässä.
Tehottomista nuolistamme saimme ihan konkreettista näyttöäkin kun Arto kerran yllätti kuusen alla makuulla olleen jäniksen ja pääsi ampumaan sitä jousellaan  jopa alle viiden metrin päästä.
Kuului vain vaimea tussahdus minkä jälkeen pupujussi sai jalat alleen ja meni sen jälkeen todella lujaa.
Tuon jälkeen tulimme siihen tulokseen että meidän pitää tehdä itsellemme tehokkaampi aseistus.  Tiesimme että tehokkaamman jousen saisimme katajasta ja kaiken lisäksi se olisi myös paljonkin kestävämpi.

Oivalsin  että jouseksi sopivia katajia löytäisimme ”Roju-Ellen kentältä”  jota ympäröi vanhat ja isot  katajapensaat jotenkin kummallisesti.
Yhtenä kauniina kesäpäivän aamuna sitten lähdimme taivaltamaan sinne Roju-Ellen kentälle jousipyssyt mielessämme.
Mitä lähemmäksi tuota kenttää tulimme, alkoi meitä hieman pelottaa, koska kylällä yleisesti puhuttiin että tämä Roju-Elle eläessään oli hieman noituuteen taipuvainen.  Hän oli ns. Lapin noitia.

Lopulta päästiin perille ja valittiin molemmat useampiakin jouseksi sopivia oksia.  Samalla ainakin minä joko kuvittelin,- tai sitten oikeasti havaitsin että tuolla kentällä ollessamme oli jotenkin kumman hiljaista.  Ei edes lintujen ääniä kuulunut vaikka oli kesä parhaimmillaan. Kaiken lisäksi kenttä oli koko laajuudeltaan täynnä pehmeää ”karhunsammalta” jossa olisi hyvin voinut jopa nukahtaa.
Vielä nykyisinkin kun kävelen tuon paikan ohi metsästysreissuillani niin sen kentän  kohdalla minulla on jotenkin halju olo.

No, saimmekin  valmistettua erittäin tehokkaat jouset ja niille jopa varajousetkin.  Pitäähän metsästäjillä olla vara-aseet.
Kun sitten vuoleskelimme niihin sopivia hieman pidempiä nuolia totesimme että niihin pitää saada jotenkin tehokkaampi ja terävämpi kärki.  Keksimme että naputtelemme siihen parin tuuman naulan, katkaisimme kannan pois hohtimilla ja taoimme sen kärjen hieman litteäksi jonka teroitimme lopuksi viilalla.
Pitkän vaivan jälkeen olimme saaneet ”prototyyppimme” nuolesta valmiiksi.  Kun olimme niitä viimeistelemässä kaivonkannellamme istuen, tuli siihen naapurista  Antti.  Antti ihasteli sitä Arton tekemää nuolta ja kysyi saisiko hän sitä ja jousta kokeilla.
-”Kuhan et sitä nuolta katkase, niin siittä vain”.
Antti otti jousen ja alkoi tähdätä siihen meidän valtavan isoon pihakuuseen jonka latvaan velipoikani Taisto oli laittanut keväällä kottaraisille pöntön.
Pönttö oli ainakin kahdenkymmenen metrin korkeudella maasta ja se kaivon kansi missä olimme, oli siitä vielä noin kolmenkymmenen metrin päässä kuusesta.
-”Mitä sanot jos ammun tuota kottaraisenpönttöä”?- kysyi Antti.
Arto oikein naurahti ja sanoi:
-”Siinäpä kokkeile ja luppaan että haen sen takasin itte jos siihen osut. Mutta auta armias jos se jääpi muuten sinne kiini niin sinun pittää se hakia takasin”.
Antti ampui ja nuoli viuhati vauhdilla sinne ja kuului selkeä kopsahdus.
Kun tarkoin katsoimme, nuoli oli jäänyt pystyyn juuri sen kottaraisen menoaukon viereen ja sojotti siinä.

Pitkän aikaa Arto kirosi ja se kuulosti osin hassultakin kun Arto hieman ”särki ärrää”.  Hän yritti sitä nuolta sieltä hakeakin mutta kun se oli niin korkealla niin Arton pää ei kestänyt sitä kiipeämistä.  Sama juttu kun minäkin sitä yritin miehekkäästi lähteä hakemaan.
Arto sai sen nuolen vasta kun Taisto tuli reissuiltaan kotiin muutaman päivän jälkeen.
Tietenkinhän me teimme sitä ennen Artolle uuden nuolen jotta pääsisimme metsästämään.
No, nuoli valmistuikin juuri sopivasti kun meidän oli noin parin tunnin päästä mentävä hakemaan aamulla kuljettamiamme Mäntylän lehmiä sarkaniityiltä takaisin Mäntylän navettaan.  Matkaa sinne oli kolmisen kilometriä ja yleensä me  jäätiin sen jälkeen aina ”metsästelemään” ja kuluttelemaan aikaamme siellä muutenkin lehmät sinne saroille toimitettuamme.  Mehän oltiin tavallaan ’paimenpoikia.’
Tuona päivänä vain kävimme tekemässä noita uusia tehokkaampia nuoliamme meidän pihassa kun meillä siihen hommaan löytyi kunnon vehkeitä.
Olimme hyvillämme että samana päivänä vielä ehdimme metsästelemään  ennen kuin meidän pitää lähteä viemään lehmät Mäntylään takaisin.
Valitettavasti vain emme vain enää nähneet minkäänlaista riistaa siellä vaarassa sinä päivänä.

Lähdettiin sitten kuljettamaan niitä lehmiä takaisinpäin.  Siinä joukossa oli aina joka kerta se yksi ja sama hieho joka koetteli meidän ’paimenpoikien’ hermoja.  Se ei yleensäkään totellut meitä ja meidän komennuksia yhtään. Aina se karkasi siitä muodostelmasta omille teilleen ja meillä oli aina työ ja tuska saada se takaisin omalle paikalleen sen matkan aikana.
Tottakai sen nytkin piti tehdä niitä omia temppujaan. Välillä juoksin minä sen perässä uupumukseen asti ja välillä Arto.
Viimein Arto tuskastui siihen ”kantturaan” ja ampui jousella kohti tätä ties monennenko kerran omille teilleen karkaavaa hiehoa.
En tiedä oliko onni vai onnettomuus, mutta nuoli osui ja liiankin hyvin!  Se upposi pituudeltaan  puoleen väliin lehmän takapäässä olevaan ylempään ”valmiiseen aukkoon”.  Lehmä hyppäsi valtavan korkealle ja potkaisi molemmilla takajaloillaan taakse päin, tippui siitä rähmälleen ja sen jälkeen karkasi nelistäen kohti Mäntylää ja Arto perässä.  Ironista oli että nyt jos koska hieho tiesi oikean osoitteen ja meillä tuli ihan oikeasti hätä Arton kanssa.  Tiesimme että jos se nuoli takapäässään ehtii Mäntylään, on se meidän kannalta huono asia ja meidän selkä- ja persnahka olisi kohta tiukilla.
Onneksi se Lehmäkin  alkoi viimein väsyä ja me saavutimme sen juuri ennen kuin tultiin siihen Mäntylän kotipelloille.  Pitkällä syöksyllä Arto juuri ja juuri viimeisillä voimillaan sai nuolesta kiinni ja kiskaistua sen pois.

Sirkka oli siellä Mäntylässä silloin ihmetellyt miksi juuri tuo hieho tuli ensimmäisenä kotiin kun varsinaista laumaa hän sai odotella vielä pitkän aikaa.
Seuraus tuosta tapauksesta oli että Sirkka ihmetteli viikon verran kun lehmän kakan seassa oli verta.  Parina ensimmäisenä päivänä tapauksen jälkeen kyseinen lehmä sai vapautuksen laitumelta sen pienen verenvuotonsa vuoksi.  Luulen että lehmälle itselleenkin se sopi hyvin….sattuneesta syystä.
Meidän kannalta siitä tapauksesta  oli jopa suoranaista hyötyä kun kaikki lehmät pysyivät sen jälkeen hyvin ruodussa ruodussa kuljetuksen aikana.  Oppii se lehmäkin!

Kohta myös ne meidän paimennukset loppuivat kun sinne saroille tehtiin kunnolliset veräjät.  Meille se taas tiesi uusia seikkailun mahdollisuuksia. 


Maatalouslomittaja

Kiire armaan "Mattilan yhdyssonnin" luo 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....ne pirun hammaslääkärireissut....

....Renne....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....