....jääkiekkomestareita maalta....

Katselin juuri eilen tuota UMK:n euroviisuvalintaa ja minua vähän arvelutti se uhoaminen että näytettäisiin suurin piirtein närhenmunat muille eurooppalaisille tuon valitun kappaleen ansiosta. Ei kannattaisi uhota! Sellaisesta minulla itsellänikin on karvaat kokemukset kouluajoilta.  J

Nuoruusaikana me harrastettiin syksyisin ja varsinkin alkutalvisin erittäin paljon jääkiekkoa  kylässämme.
 Aina niin kauan kunnes alkoi olla jo mahdotonta pitää sitä meidän kenttäämme kylämme edustan järven jäällä lumesta puhtaana lapioiden, omatekoisten lanojen ja lumikolien avulla. 
Jokainen joka on joskus Uimaniemessä talvisin käynyt, ymmärtää kyllä kuinka työlästä sen kentän ylläpito olisi ollut koko talven ajan  ilman konevoimia.
Reilusti yli sata metriä pitkällä roikalla saimme sinne kentälle jonkunlaista valoa juuri  meiltä kotoa.  Ei se yhden hehkulampun  valo kyllä todellakaan häikäissyt, mutta hyvin me silläkin toimeen tultiin.
Kaikki varusteet meillä oli tietenkin itse tehtyjä ihan jääkiekkomailoista lähtien.  Teimme niitä koulun käsityötunneilla.
Joukkueessamme ei ollut oikeita jääkiekkoluistimiakaan  kuin kahdet.  Muilla oli nekin kotitekoiset  ja yleensä sahanteristä valmistetut puuluistimet jotka sidottiin jalkoihin tiukasti naruilla. Joillakin  niissä omatekoisissa puuluistimissa on hieman kehittyneemmät,- eli kyläseppien takomat käyräkärkiset luistimen terät, jotka mahdollistivat esimerkiksi paremman pysähtymisen kun kilvoiteltiin siitä kiekosta.
Minulla itselläni oli veljeni  Taiston,  ne toiset oikeat teräsluistimet.  Taisto oli kuitenkin jyrkästi kieltänyt minua  niitä  käyttämästä. 
Mutta kun Taisto kerran oli Rovaniemellä ammattikoulussa viikot, en minä tietenkään muistanut koko kieltoa. Ne olivat vain sen verran isot minulle että jouduin laittamaan aina kolmet villasukat niin että ne eivät ihan pyörineet minun jaloissani.
Olin myös joukkueemme maalivahti. Säärisuojat (patjat) tein itselleni hevosen ”hamutasta”  leikkaamalla ne sääriini sopivaksi.  Niihin vielä tein kiinnitysremmit vanhoista tuppivöistä. 
Olin jopa oikein todella ylpeä  tuosta innovaatioideastani, koska ne ainakin minun mielestäni näyttivät ihan oikealta, vaikkakin pojat niille tuppasivat aina  naureskelemaan selkäki takana.  Ne kuitenkin suojasivat jalkojeni  luita niiltä viuhuvilta lyöntilaukauksilta.
Joinakin iltoina jopa koulumme opettaja Heikkikin innostui tulemaan harjoituksiin.  Niinä iltoina hän aina sai varjon peräänsä ja Heikki olikin tämän tästä rähmällään kun tämä varjo (Mikko) käytti häneen niitä oppimiaan taklauskeinoja. Ei ne taklaukset aina tietenkään olleet niin ”valideja” mutta kun meillä ei ollut minkään valtakunnan  tuomareita, ei niihin voitu puuttuakaan Heikin valituksista huolimatta.

Eräänä  päivänä Heikki  jonkun  tunnin alussa kertoi että meidät on haastettu Järvikylien koulujen väliseen jääkiekkoturnaukseen  joka pidettäisiin Riipissä,  jossa oli ihan oikea jäädytetty jääkiekkokaukalo siinä koulun pihalla. 
Mehän tietenkin siitä innostuttiin ja päätettiin ilomielin sinne lähteä.  Uhottiin vielä että näytetään niille aloittelijoille kuinka pelataan jääkiekkoa.  Periaatteessahan me oltiin varmoja että  ”Torilla tavataan” ja muut joukkueet ovat meille pelkkiä suupaloja.  Mehän hittovie ollaan koko pienen elämämme ajan kasvettu järven rannalla  ja tiedetään mitä jäillä tehdään.

No, tuli päivä jolloin tuo turnaus koitti. Nousimme koulumme risteyksessä  tilausajossa olleeseen Uimaniemen Yrjön vanhimpaan linja-autoon pyhäpuvuissamme, mikä yleensä tarkoitti suoria housuja ja toppatakki, niin kuin tuohon aikaan oli aina tapana.  Mukana tietenkin oli varustelaukut. Minun varusteissa ei ollut muuta kuin luistimet ja ne omatekoiset säärisuoja-hamutat.  Erillistä pelipukua ei tietenkään ollut kenelläkään kun niitä ei todella ollut.

Perillä Riipissä katsoimme sitten  huuli pyöreänä niitä muita joukkueita joilla oli asianmukaiset varusteet oikeine luistimineen….ja ihan kaikilla joukkueilla!
-”No sen korkiammalta  ne  pe***le kaatuvat”- sanoi Mikko niitä katsellessaan.
Meidän pelaajillahan  ei ollut minkäänlaisia säärisuojia puhumattakaan niistä pelipuvuista tai luistimista. Pelivalmiina näytimme lähinnä kummajaisilta toppatakeissamme, juuri niin kuin joskus olimme nähneet näitä itärajan takaa  tulleita erittäin harvoja turisteja.
Me kaikki myös pelasimme niissä omissa  pyhäpuvuissamme ja puuluistimissa, -paitsi minä ja Karjalaisen Aimo, joilla oli oikeat jääkiekkoluistimet.  Aimon kanssa vielä vaihdettiin ne keskenämme  kun minulla oli niissä terävämmät terät ja Aimo sentään oli meidän keskushyökkääjä.

Koska  meidän varusteemme oli mitä oli, opettajat pitivät keskenään kokouksen ja sen tuloksena sovittiin että kiekko ei koko pelin aikana saa nousta senttiäkään jäästä ja maaliakaan ei hyväksytä ja  jos maalin perällä jään pintaa vasten  ollut lauta ei kolahda. Eli käytännössä kaikki ”kohoina” maalin sisälle menneet kiekot hylätään.
Se oli meillekin helpotus, sillä eihän me koskaan aikaisemminkaan saatu kiekkoa nousemaan jäästä niillä meidän itsetehdyillä ja muutenkin kömpelöillä mailoillamme. Säästihän tuo sääntö myös meidän sääriluitamme.

Ensimmäinen vastustajamme oli Vaalajärvi.  Oli varmaan näkemisen arvoinen kun joukkueet ryhmittyivät peliä varten.  Toisen puolen joukkue oli viimeisen päälle jääkiekkojoukkueen näköinenkin verrattuna siihen meidän ”sekalaiseen seurakuntaan”. Tuo näkemysero herätti hilpeytta kovastikin siinä yleisössä joka peliä oli tullut seuraamaan.
Tuomari tiputti kiekon jäähän ja ällistyneenä seurasin….tai koetin seurata sitä kiekon  reittiä puhumattakaan niistä pelaajista.  Se oli huimaa klap klap klap- meininkiä ja ennen kuin arvasinkaan, kolahti takanani maalin perällä ollut lauta!
En ensin meinannut edes uskoa että juuri sama kiekko oli mennyt maaliin.  En edes tiennyt mitä pelaajaa niistä minun olisi pitänyt seurata!
Kun pelasimme aina keskenämme, silloin ei edes puhuttu  syöttöpelistä esimerkiksi.  Se joka aloituksesta sai kiekon haltuunsa, lähti välittömästi menemään kiekon kanssa  kohti vastustajan maalia jolloin kaikki muut pelaajat lähtivät perään ja  koettivat ottaa kiekkoa siltä pois. Kukaan ei koskaan syötellyt kenellekään ja kaikki yrittivät itse olla pelin maalikuninkaita.  
Se matsi oli suorastaan teurastusta.  Luonnollisestikin hävisimme  sen pelin murskalukemin jota en enää muista. Mutta emme tehneet yhtä ainutta maalia myöskään me.
Ennen seuraavaa matsia pidimme jonkinlaisen hätäkokouksen jossa tultiin siihen tulokseen että meidänkin pitää alkaa syöttelemään toisillemme ja pidetään oma paikkamme jotta ne syötöt olisivat mahdollisia.

Seuraava vastustajamme olikin sitten itse Riipi- jota itse pelkäsin kaikkein eniten heidän pelimaineesta johtuen.
Kaikesta näki että nyt pelataan mestareita vastaan.  Kaikki heidän kuvionsa tapahtui kurinalaisesti ja tehokkaasti. Tämän tästä sain poimia kiekon selkäni takaa.  Tosin nyt olin jo alkanut itsekin oppia ja pysäytin joskus aika uskomattomiakin laukauksia eikä se tulitus enää ollut niin murhaavaa kuin ensimmäisessä matsissani.
Mikä parasta, olin saamassa yllättävän ”fanijoukon” taakseni.  Toistakymmentä tyttöä kertyi siihen lähelle maaliani hurraamaan minulle aina kun sain kiekon kiinni.  Jostain kumman syystä tytöt silloin huusi kuin yhdestä suusta:  ”Hyvä Kisu!”
Sellainenhan kyllä silloin innosti ja kannusti tällaista ujoa maalaispoikaa kovasti. Se innosti minut tekemään jopa ihmepelastuksia, eikä pelin lopputuloskaan enää ollut niin murskaava. Kaiken lisäksi pojatkin saivat tehtyä jo pari maalia ja ihan sen syöttöpelin ansiosta.

Loppupelit alkoivat olla sitten jo aika tiukkoja kun omat pojat alkoivat noudattamaan niitä suunnitelmianne ja malttoivat ennenkaikkea syötellä.  Mutta mikä parasta, fanijoukkoni koko ajan kasvoi ja seurasi minua.  Minua vain ärsytti kun pojatkin alkoivat kutsua minua Kisuksi.
Tänäkään päivänä en tiedä miksi ne kutsuivat minua Kisuksi ja ylipäätään miksi ne alkoivat pyöriä siinä minun maalin takana?  Olinko minä silloin niin sen laulajapoika ”Kisu Järnströmin” näköinen.  Omasta mielestäni en ollut pätkääkään sen näköinen.  Todellista syytä tuskin koskaan enää saan selville.  J
Viimeinen matsimme tuossa turnauksessa muistaakseni Kierinkiä vastaan oli jo äärimmäisen tiukka. Toisessa erässä jopa johdimmekin, mutta viimeinen erä oli meille taas kohtalokas ja hävisimme senkin  pelin lopulta niukasti yhdellä maalilla. Tässä pelissä oli Mikko  tajunnut että taklaukset kuuluvat oikeastikin jääkiekkopeleihin.  Taklauksia sai tehdä jos niitä ei tehty liian rumasti.  Mikolla  ne  olivat monta kertaa ”niillä rajoilla”, mutta ainakin pari maalitilannetta Mikko pelasti niillä viime hetken taklauksillaan ja lupasin tarjota sille ainakin pari Klubia kunhan päästään kotiin.


Ei enää paluumatkalla linja-autossa uhottu.  Oli hiljaista ja osin vihaistakin porukkaa. Luojan kiitos tuo ”kisukin” jäi lopulta siihen linja-autoon.  Jäkeen päin en ole siitä kuullut.  J


sisältää jääkiekkojoukkueen

Porosaaren kyljessä

Keväthangilla Lentovaarassa









Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hauska tarina! Lisäälisää!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....ne pirun hammaslääkärireissut....

....Renne....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....