....sarkatien paimenpojat ja lehmänmurhaaja....


Luultavasti varhaisin ja pelottava lapsuusmuisto joka usein vieläkin tulee uniini ja aiheuttaa minulle sydämen tykytyksiä.
Asuimme silloin vielä siinä kylätienvarren pikkumökissä. Oli jo kesäkuun alun myöhäinen ja lämmin ilta. Isäpuolemme oli tullut sinä iltapäivänä savotalta viikonlopuksi. He äidin kanssa suunnittelivat lähtöä saroille apulannan kylvöön jonne he olivat jo päivemmällä melkein 6-vuotiaan Taiston kanssa käyneet viemässä hevosella apulantasäkit.
Luonnollisestikaan me Taiston kanssa emme saaneet lähteä sinne saroille mukaan niihin varsinaisiin kylvötöihin. Taiston piti jäädä minun ’lapsenlikakseni’,- olinhan silloin vasta melkein kolme vuotias. Äiti vakuutti että heillä ei mene siellä kovinkaan kauaa.

Iltayö alkoi jo hämärtyä ja meitä alkoi Taiston kanssa hieman jo pelottaa eikä uni tullut millään. Emme osanneet sytyttää sitä seinällä ollutta öljylamppuakaan.
Kohta Taisto sanoi että: ”meki lähemmä sinne saroille” hän sanoi sinne osaavansa koska hän oli siellä käynyt päivemmällä hevosen kyydissä.
Niin me sitten lähdettiin sinne yhdessä käsi kädessä. Muistan että se taipaleen alku oli minulle vaikeinta koska kaatuilin tämän tästä. Eihän yli kaksivuotiaan motoriikka kävelemiseen ole vielä kovinkaan kaksinen.
Kun sitten tulimme sinne kyläpeltojen reunalle mistä varsinainen sarkatie alkaa, minua pelotti entisestäänkin. Mutta kun Taisto vakuutteli että meillä ei ole mitään vaaraa ja kaiken lisäksi hän piteli minua kädestä, jatkoimme sinne silloin vielä synkän metsän reunustamalle sarkatielle. Siihen aikaan sitä metsää ei oltu vielä hakattu pätkääkään.
Se matkanteko oli vaivalloista kun kaatuilin koko ajan. Olimme kuitenkin päättäneet kävellä vielä sen kilometrin verran sinne saroille.

Noin vajaan 50 metrin päässä ihan sarkatien vierellä kasvoi muun muassa iso ja jämerä kuusi. Yht’äkkiä siitä kuusesta laskeutui siihen tien toiselle puolelle maahan valtavan iso vitivalkoinen olento jolla oli siivet, pomppasi samoin tein uudelleen valtaville siivilleen ja lensi jo poispäin meistä kantaen jotain kysissään.
”Kato enkeli!”- sanoi Taisto. Muistan että minua pelotti entisestäänkin ja itkeskellen vaadin Taistolta että palattaisiin takaisin. Uskon että häntäkin pelotti koska samoin tein käännyimme takaisin ja silloin jo mentiinkin lujaa. Kaatuilin kyllä kovasti mutta pääsimme kuin pääsimmekin takaisin kotiin.
Tuo oli seikkailu joka tulee vieläkin aika usein uniini yhtä pakahduttavine tunteineen.

Myöhemmin tuo kyseinen sarkatie tuli minulle hyvinkin tutuksi. Meillä oli siellä saroilla kaksi pitkää sarkapeltoa jotka kasvoivat heinää. Sinne rakennettiin myös lato johon korjasimme niiltä saroiltamme heinät kesäisin.
Kun heinät oli korjattu niin jonkin ajan kuluttua minun ja Taiston tehtävänä oli kuljettaa meidän kolme lehmäämme sinne laiduntamaan. Meidän piti myös jäädä niitä sinne paimentamaan päiväksi. Minusta se oli äärimmäisen tylsää.
Teimme Taiston kanssa sinne aurinkokellon josta näimme milloin me voimme lähteä iltapäivällä takaisin.
Eväinä meillä oli aina äidin leipomaa rieskaa, voita, maitoa ja muikkua, jos sitä oli kylän nuottaporukoissa saatu. Jos ei saatu muikkua mukaan niin silloin aina meistä toinen kävi siitä Hirviölammesta onkimassa ahvenia ’palan painikkeeksi’. Minusta ne ahvenet olivat paljon maukkampia kun ne melkein vielä potkivina sai nuotiossa paistaa.

Kesän mittaan minulla alkoi se paimennustouhu kyllästyttää tosissaan. Olin kuullut että kärpässieni ja niittyleinikki ovat ihmiselle vaarallisia. Tietenkin oletin että sitä samaa ne voisivat olla myös lehmille.
Minun päässäni kehkeytyikin pirullinen suunnitelma. ”Myrkytän nuo lehmät!”
Jo edellisena iltana keräsin ison nipun niittyleinikkiä siitä meidän rantaniityltä jossa sitä kasvoi paljon ja tungin ne säkkiin. En kertonut edes Taistolle sunnitelmistani.
Hieman Taisto ihmetteli mitä kannoin säkissäni. Kerroin vain että ne ovat vain minulle pehmikkeitä kun istutaan nuotiolla.
Kun tultiin perille, kävin tyhjentämässä kukat sinne pellolle paikkaan missä lehmät oleili kun ”se ei ollutkaan niin hyvä idea”- kerroin Taistolle.
Pian sanoin Taistolle että: ”käväisen poimimassa tatteja noille lehmille ennenkuin menet ongelle”- ja menin säkkini kanssa sinne ”tanssi
vaaran aukealle” missä kasvoi valtavasti kärpässieniä ja tatteja.
Sain äkkiä säkkini puolilleen kärpässieniä ja pinnalle keräsin tatteja niin että kärpässienet peittyi.
Taisto katsoi säkkiin ja tuumasi että: ”kylläpä vain löysitkin tatteja. Lehmät on varmaan tyytyväisiä”
”varmasti”- sanoin minä tyytyväisenä.

Kun Taisto meni ongelle, päätin päätin toteuttaa katalan suunnitelmani. Menin juuri siihen paikkaan säkkini kanssa johon tyhjensin ne niittyleinikit. Lehmät tietenkin olettivat että minulla on säkissäni herkkuja ja tulivat paikalle ihan juosten. Ensin tarjosin niille niittyleinikkiä, mutta ne vain nuuskivat niitä eikä edes nuolaisseet niitä kimppuja vaan tuhahtelivat. Mutta kun tyhjensin säkkini sisällön siihen, niin ne jopa kilpailivat kuka syö niitä eniten.
Lehmät söivät sienet ihan viimeistä murua myöten! Hieman minua jopa hirvitti ja nyt alkoi jo omatuntokin kalvamaan.
Lopun päivää odottelin milloin lehmät alkavat ’kupsahtelemaan’.
Ne kuitenkin söivät ruohoa entistäkin innostuneemmin ja tuntuivat voivan hyvin.

No, koko homma kuitenkin minun kannalta meni ’suhkuksi’, mutta äitä tuntui olevan erityisen tyytyväinen kun: ”tänä aamuna lehmät heru paljon enemmän maitoa ko muulloin, vishin ne on löytänhe jonku herkkupaikan sielä saroilla.
Taistolla oli selitys valmiina: ”Tietenki k
o Leo keräs niille säkillisen sieniä”.
Sen seurauksena saimme vielä yrimääräisen ristin noille paimennusreissuillemme. Saimme molemmat mukaamme oman juuttisäkin jokaisena aamuna joihin oli kerättävä sieniä joka päivä tuotavaksi vielä kotiinkin.

Mikä parasta, ne lehmärievut ihan silminnähden suorastaan tykästyivät minuun.
  
Se ensimmäinen koti (oikealla) 

Veljekset





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....ne pirun hammaslääkärireissut....

....Renne....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....