.....huolettaa, masentaa.....



Tullessani sairaalasta takaisin kotiin alkoi minulla tuolla päässä pyöriä kaikenlaisia ajatuksia. 
’Entäs jos minulla on sittenkin tuolla päässä jokin kasvain. Oliko tämä nyt sitten tässä.’
No, kaikki tuo selviää sitten magneettikuvauksessa johon minut määrättiin 30.7. Kuvaavat sielllä koko ukon päästä varpaisiin kaulan verisuonia myöten.

Täytyy sanoa että koskaan en ole tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja hieman pelokkaaksikin kuin nyt tämän kuukauden aikana. Nyt jos koska olisin tarvinnut viereeni sen toisen ihmisen turvaa ja vaikkapa vain antamaan minulle uskoa. Puhekaveri olisi ainakin nyt ollut myös rautaa.

Kun silloin aikanaan perustin perheen v- 70, niin ajatuksenani naivisti oli myös oman ja kumppanini vanhuuden turvan varmistaminen. Eläkepäivinämme huolehtisimme toisistamme ja pitäisimme huolta toistemme hyvinvoinnista.
Niin vain oikeasti ei ollut tähtiin kirjoitettu. Kuten ei ollut myös seuraavankaan avioliittoni kohdalla, eikä myöskään niiden muutamien avoliittojenkaan kohdalla joita elämäni aikana kokeilin.
Päädyin lopulta näin eläkeläis-ukkona yksinasujaksi tänne Korkalovaaran kupeeseen.
Onneksi minulla sentään on tuo haitari jonka varjolla pääsen lähtemään hetkeksi pois näiden seinien sisäpuolelta jossa olen aina tuntenut hiukan alakuloa. Monesti tulee mieleeni ”keikalle” lähtiessäni että olisihan se mukavaa jos täällä kotona minua odottelisi joku, joka olisi jopa minua kaivannut sillä aikaa.
Sellainen ”kumppanihan” minulla vielä noin yli kolme vuotta sitten täällä oli. Mannekoira, minun sekarotuinen saksanseisojani, uskollinen ja kiltti kumppani. Lenkkikaveri, metsästyskaveri ja raatikaveri. Mannekin aina tiesi milloin minua pitää esim. rohkaista- ja vaikkapa lohduttaa.
9.1- 2015 kuitenkin jouduimme Mannen kanssa menemään sille ikiomalle ”Via dolorosan” tiellemme. Mannella nimittäin todettiin erittäin agressiivinen imusolmukesyöpä joka periaatteessa vei Mannen liikuntakyvyn vajaassa viikossa. Yhdessä teimme sen kanssa päätöksen, että nyt Manne- nimisen koirulin on aika lähteä.

Sylikkäin istuimme siellä sen eläinlääkärin toimenpidehuoneen lattialla kun Manne sai ensin rauhoittavan piikin jonka tarkoituksena on ensin vaivuttaa koira uneen.
kyseisen piikin saatuaan tunsin selvästi kuinka koiran kivut helpottivat kun lihaksien jännitys lakkasi. Ennen kuin Manne nukahti, se vielä katsoi minua silmiin kiitollisella ja helpottuneella silmäyksellä ja painoi leukansa minun kämmenselkääni.
Sen jälkeen Manne sai sen viimeisen lääkeannoksen ja hetken päästä siitä, koira henkäisi viimeisen henkäyksen ja vähän päästä tunsin kun sen sydän lakkasi lyömästä.

Siitä periaatteessa alkoi tämä yksin elämiseni ja yksinäisyyden tunteeni. Enäähän minulla ei ollut täällä edes puhekaveria. Manne osasi kuunnella kun sille juttelin ja minusta jopa tuntui että se ymmärsi mitä kulloinkin sille selvitin.
Ikipäivänä en olisi uskonut että voisin ikävöidä ja surra eläintä niin kauan ja paljon!

Tuosta on nyt kulunut yli kolme vuotta ja minusta tuntuu että tähän yksin olemiseen oli alkanut jo tottua. Selkeästi tuo kaipauksen- ja yksinäisyyden tunne on ikäänkuin koteloitunut minun sisään. Nyt tämä ”säikähdys” ilmiselvästi rikkoi tuon kyseisen kotelon kalvon ja se Alakulo ja yksinäisyys on taas tullut minun ’jokapäivääni’. Toivottavasti vähitellen selätän senkin….tai ainakin viimeistään silloin kun saan niitä hyviä tuloksia noista tulevista magneettikuvauksista ja niistä lukemattomista verikokeista joita minusta otettiin viimeisenä päivänä ennen kotiuttamistani.
Jännitän niitä jo ennakkoon niin paljon että en meinaa pysyä housuissani.
Toivottavasti kaikki lopulta johtui siitä nestevajauksesta jota silloin pohdittiin yhdeksi mahdolliseksi syyksi, koska sitä suorastaan pumpattiin minun suoniin ja käskettiin vielä sen päälle juomaan monta kannullista siellä sairaalassa.

Toivottavasti tämäkin episodi minun elämässä päättyy.......jos ei hyvin niin ainakin kohtalaisesti että voisin jatkaa tätä Blogin kirjoittamistakin. Teitä onkin täällä ollut aika mukavasti ja koko ajan 'lukumäärät' lisääntyy koko ajan ja siitä minun on taas pakko kiittää! Tämän vuoden aikana lukijoita on ollut jo 55000. Se on iso määrä ihmisiä!
Älkää unohtako myöskään minun kotisivuja:
  

www.leongalleria.fi   Ja   www.leongalleria.net  

Näitä rantoja ikävä



Kaverini Manne


Mannen oma ruusupensas


Ihan omatekemä


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kovasti tsemppiä sinulle ystäväiseni! Näin ne krempat meillä iän karttuessa lisääntyy.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....