...Syyllisyyden raskas taakka...



Olin silloin suunnilleen 11-vuotias. Oli talvi parhaimmillaan ja meillä kotona sillä hetkellä ei ollut minkäänlaista  potkukelkkaa.
Sain kuitenkin aina helposti lainattua Aapolasta nelisen vuotta nuoremman serkkuni Joukon potkukelkkaa että pääsin laskettelemaan sitä Uimavaaran huimaa mäkeä.  Varsinkin keväisin meillä oli kovasti vauhdin hurmaa sillä yöpakkasten jäädyttämällä tiellä.
Tuona päivänä se vauhti vain ei kumma kyllä kuitenkaan tyydyttänyt minua.  Sillä kertaahan minulla oli myös Jouko mukana kyydissä. 
Pari kertaa Uimavaaran laskettuamme tultiinkin yhteistuumin siihen tulokseen että se vauhti ei meille riitä. Jouko hieman pelkäsi kun kerroin hälle suunnitelmastani laskea se Kenttävaaran mäki, mutta osasin aina hyvin manipuloida hänet. Niin myös tälläkin kertaa kun kerroin että siinä ei voi olla mitään vaaraa. Se lumen pinta oli vielä niin sopivasti jäässäkin että vauhtia varmaankin piisaisi.
Tietenkinhän me tiesimme- tai lähinnä ainakin minä tiesen että se on suorastaan jopa vaarallista koska sen mäen loppupäässä tulee vastaan Elohuone ja meidän pitää tehdä vaarallisen jyrkkä kaarros vasemmalle ettemme törmää siihen elohuoneen nurkkaan.  Uskoin kuitenkin selviytyvämme.
Tiesin siis riskit ja Jouko luotti sokeasti isompaan serkkupoikaansa-, jota myöhemmin kertomansa mukaan jopa ihaili ja kunnioitti suuresti.
Niin juoksin sitten potkurille alkuvauhdin ja Jouko ihan kiljui innostuneena kun vauhti heti kiihtyi ihan äärimmilleen.
Yritin hieman jarruttaa jaloillani kun se vauhti alkoi hirvittää jopa minua, mutta kun minulla oli huopatossut jaloissa, ei siitä jarrutuksesta ollut mitään hyötyä. No, siitä huolimatta kuitenkin arvelin meidän selviytyvän kyseisestä kiperästä mutkasta.

Mutta kun lähestyttiin sitä mutkaa niin kauhukseni huomasin että juuri siinä käännöksessä pahimmalla paikalla oli koulun rautainen ’vesikelkka’ käännettynä nurin niin että ne terävät jalakset sojottivat juuri meihin päin!
Minun piti ihan valita, ohjaanko elohuoneen seinään vai valitsenko törmäämisen siihen kelkkaan.  Valitsin kelkan ja suunnittelin että väkisin kaadan sen potkukelkan juuri ennen törmäämistämme, niin vältämme ainakin ne kelkan jalakset.
Tuo suunnitelmani kuitenkin meni mönkään koska jaloissanihan olivat ne huopatossut eikä ne juurikaan pitäneet lumessa tippaakaan.
Itse törmäys oli raju ja lensin sen vesikelkan yli pitkälle, mutta Joukoriepu joutui ihan kirjaimellisesti sen kelkan ruhjomaksi kun istui kyydissä.
Oli ensin hiljaista pitkän aikaa, mutta sitten alkoi kova parku.  Jouko oli lyönyt poskensa sen kelkan jalaksen terävään kulmaan ja heti ensinäkemällä huomasin että Joukon poskesta valuu verta ja samalla poika sylkee ulos hampaita.  Ainakin pari maitohammasta häneltä irtosi ja kun katsoin sinne posken sisälle niin sielläkin oli reikä josta vuosi verta niin kuin myös niistä hampaiden montuista.

Minulla meinasi iskeä ihan oikeasti paniikki mutta pakotin itseni rauhoittumaan ja ennen kaikkea minun piti rauhoitella itse uhria. Sanoi rautoittavasti Joukolle että: ”onneksi ei tullut kuin pikku reikä”.  Siihen aloin jopa minä itsekin uskoa, koska hieman reikää haudottuani lumella, veren tulo tyrehtyi  posken ulkopuolelta. Yritin Joukon saada ottamaan lunta myös suuhunsa mutta hän piti parempana ideana huutaa ja parkua.
Lähdettiin kiireesti menemään kotiin päin sieltä Krankkalan kautta joka oli suorin tie. Kesken matkaa kuitenkin säikähdin valtavasti kun Jouko yht’äkkiä oksensi silkkaa verta.
Hän oli niellyt kaiken sen veren joka vuosi suuhun. 
Sanoin Joukolle että sen pitää sylkeä pois sitä verta mikä valuu suuhun ja niitä ’verisylkyjä’ sitten todellakin riitti sen matkan varrella.
Omassa naivissa pikku mielessäni suunnittelin että en uskalla viedä Joukoa suoraan kotiinsa, vaan päätin että menemme ensin Annitädin luo Rantalaan. Niin me myös tehtiin. 
Minua alkoi painaa valtava syyllisyys ja pelko siitä miten Joukon äiti suhtautuu asiaan. Joudunko kenties korvaamaan Joukon lääkärinkulut ja saanko kenties muitakin rangaistuksia.
Annilassa ollessamme kuitenkin siinä turvonneessa poskessa haavat alkoivat kuivua ja verenvuoto lakkasi kokonaan niinpä myös Jouko rauhoittui.
Melkein rauhallisin mielin sitten menimme Joukon kotiin, ja kun kerran potkukelkkakin pysyi jokseenkin ehjänä, koko homma tunnuttiin painavan villasella. Minua kuitenkin jäi vaivaamaan syyllisyys joka kesti pitkään.

Arvatkaappa kehtasinko sen jälkeen enää lainata Aapolan potkukelkkaa?



Kyseinen "turman mäki" 

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Jouko kerran muistelikin tuota tapausta muutamia vuosia sitten.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....